Mätäne vain nurkkaan, turha ruma rätti

Yritän sinnitellä ja olla antamatta valtaa väsymykselle. Päivän toinen salitreeni vielä edessä, kohta onkin jo kiire. En tiedä miksi on pakko, mutta on pakko. Tiedän jo, ettei vähempi riitä. Tiedän senkin, ettei tämäkään välttämättä riitä. Kenties ei tarvitse edes mainita, että tiedän etten todennäköisesti riitä itselleni jatkossakaan. Ehkä, koska täydellisyyttä ei ole olemassakaan, ja vaikka en siihen tietoisesti pyrikään, niin aina voi asiat tehdä vähän paremmin. Ja vielä paremmin.

Älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö.
Luulisi tuhansien hoettujen tuntien jälkeen oppivan, mutta ei.

Syöminen on pakkopullaa ja herättää lähinnä vihan ja ärtymyksen tunteita tällä hetkellä. Ei siksi, ettenkö pitäisi ruoasta, en ihan niin paljon osaa huijata itseäni. Juurikin siksi, että rakastan vaikka mitä ruokaa, mutta mitään ei saa syödä. Silti koko ajan on pakko syödä. Vihaan sitä, koska tiedän että ympyrä vain jatkuu ja jatkuu. Ei kulmia tai avonaisia kohtia, se on suljettu pienipieni piiri. Sisällään suuri lihava minäni.

Täysi syömättömyys olisikin helppoa, jos ei tarvitsisi jaksaa eikä liikkua. Sen tien olen kuitenkin jo kulkenut ja nähnyt, eikä lopussa ollut kuin tyhjää. Yritän malttaa ja uskoa, että pitkällä, sinnikkäällä yrittämisellä pääsee parempaan lopputulokseen kuin kärsimättömällä hutiloinnilla. Silti kärsivällisyys on vähissä, kun kaavin lautaselta raejuuston ja lesepuuron loppuja, jaksaakseni vielä tunnin ja puolikkaan yrittää ja laittaa itseni koetukselle.

Miksi kaikki on paremmin vasta, kun sattuu jo liikaa?