Ei tarpeeksi vähän eikä tarpeeksi paljon

Tuskailin tänäkin aamuna vaa'an äärellä. Alkuun mietin pitäisikö varpaita kylmettää sen lasisella pinnalla ollenkaan, pahoittaa mieltään ja aloittaa tämäkin aamu huonosti. Lopulta riisuin villapaidan ja kylmästä hytisten astuin katsomaan digitaalinäytön viliseviä lukemia. Ja liian paljon. Huulet puristuvat viivaksi ja lähden kylpyhuoneeseen valuttamaan kylmää vettä kasvoille.

Joskus mietin, olisiko se hauskaa jos se olisi sellainen hitaasti oikeaan kohtaan pysähtyvä, eikä kolmessa sekunnissa näytölle iskeytyvä. Kolme sekunttia on liian lyhyt aika valmistautua tulevaan.

Eilen kävin taas salilla, vaikkakaan en tehnyt tarpeeksi. Jotenkin en jaksanut ruoskia itseäni tarpeeksi. Sen kaiken pitäisi poltella ja kirvellä, sattua ja vihloa, mutta ei. Neljänkymmenen minuutin juoksemisen jälkeen en jaksanut juosta enempää ja mieli painui alas alhaisesta kulutuksesta jaksamisesta johtuen. Olisi pitänyt jaksaa enemmän. Muuten tein niin kuin tavallisesti, yritin mahdollisimman järkevää järjestystä käyttäen suoriutua eri liikkeistä. Välillä siellä tuntuu, että kaikki tuijottavat vain minua. Miehet, naiset, nuoret, hoikat, lihavat.. Yritän katsoa muualle, yritän olla huomaamaton. En tiedä miksi kaikkien treenivuosienkin jälkeen joskus se tuijotus ahdistaa. En voi edes kuvitella kuinka ihanaa olisi joskus olla ihan yksin, ilman niitä punnitsevia ja arvostelevia katseita.

Olen lihava. Lihava. Lihavalihava.
Vatsa ja reidet ärsyttävät nyt eniten. Vatsa on pehmeä vaikka teen mitä. Reidet liian isot, vaikka teen mitä. Syömättömyys se tuohonkin ihran lähtemiseen auttaa, usko pois!
Ei pitäisi kuunnella tuota, ei se kokonaan mene niin. Vai meneekö?

Silti aloin miettiä, pitäisikö pitkästä aikaa olla hetki ilman mitään. Vaikka huominen? Tai tai tämä päivä. Jotenkin nyt tuntuu siltä, ettei mikään muu oikein auta. Olenkohan nyt virallisesti vanha, kun paino ei putoa parhaalla yrittämiselläkään? Teininä ei tarvinnut kituuttaa kuin pari päivää ja kilot karisivat hetkessä. Kakka elimistö, päästä nyt irti niistä ihroista! Täysin sama tilanne kuin ennen joulua: tunnollisesti yksi salaatti ja jotain pientä päivässä, maksimissaan 500. Eikä mitään vaikutusta. Miinus sata, plus kaksisataa, miinus sata, miinus sata, plus sata. Voisin vaikka vannoa, ettei vaaka toimi oikein, ellei minulla olisi toinenkin vaaka, joka näyttää tismalleen samoja lukemia. Millä tähän yrittämiseen saisi vähän ekstra potkua? Tai mitä tahansa, mikä saisi vaa'an lukemia liikahtamaan alaspäin. Masennus.

Tiedän, ettei kaikkia kiinnosta treeniohjelmien lukeminen, mutta kirjoitanpas tähän omani silti!

Maanantai:
Aamulla: kevyt juoksulenkki 30min
Iltapäivällä: Salitreeni 30min aerobinen + pitkä lihaskunto-ohjelma (juu tyhmää olla kaikki lihakset kerralla mutta minkäs teet...)
Illalla: Lajitreenit 1,5h

Tiistai:
Illalla: Juoksutreenit 1h + lyhyt lihaskunto-ohjelma

Keskiviikko:
Samat kuin maanantaina

Torstai:
iltapäivällä: kevyt juoksu 30min + intervallitreeni 30min

Perjantai:
Aamulla: juoksulenkki 30min
iltapäivällä tai illalla: Salitreeni 30-60min aerobinen + pitkä lihaskunto-ohjelma

Lauantai:
Aamulla: Lajitreenit 1,5h
Iltapäivällä: Salitreeni 30min aerobinen + lyhyt lihaskunto-ohjelma

Sunnuntai:
Johonkin aikaan: Kevyt juoksutreeni 50min + 10min tehointervalli

Ai miksi poikaystäväni aina valittaa ettei minulla ole tarpeeksi aikaa hänelle..? Tärkein aina ensin, sori babe. Lisäksi käyn välillä uimassa ja pelaamassa sulkapalloa poikaystävän tai ystävien kanssa, joskin aika harkitusti koska olen aina ihan paniikissa jos viikko-ohjelmani sotkeutuu tai jokin jää tekemättä....! Ystävienkin kanssa lenkkeilyä yleensä välttelen, koska pelkään aina jo etukäteen että se toinen osapuoli laiskottelee ja oma treenini jää liian kevyeksi tai lyhyeksi (Olen kamala, I know... Pitäisi ehkä välillä vähän höllätä) Olen kuitenkin nyt oikein tyytyväinen tilanteeseen, jossa kaikki on suunniteltua ja on oma ohjelma kaikkeen, niin ei tule niin helposti luovutettua jos ei vaan huvita. Pidän aina mielessäni sen, että koko viikko-ohjelma menee sekaisin jos jostain yhtäkkiä lintsaankin.

Hei olisi huippukivaa lukea muidenkin liikuntaohjelmia! Omassani ei nyt eritelty lihaskunto-ohjelmien sisältöä, mutta nekin voisin avata joku kerta. Kertokaahan toki mitä teette, varsinkin varsinaisten saliohjelmien lukeminen on salainen intohimoni. Joten avautukaahan!

Hyvä fiilis = odotettua vaihtelua

Päivä on mennyt vauhdilla kaikkia työjuttuja panikoiden. Ahdistuspaniikkiahdistus, onneksi tässä stressissä en selvinnyt edes lounaalle. Itsehän en pysty itseäni kieltämään, pitää olla jokin todella vinksahtanut juttu päässä etten mene. Hyvä silti, ehkä.

Pikainen päivitys vain, koska kohta pitääkin jo kiiruhtaa kaupunkiin, on nimittäin ystävän kanssa salitreffit! Ihan mahtavaa kerrankin käydä jossain muualla kuin kahvilassa ahtamassa suklaakakkua kitusiin. Tuntemassa sitä kiusallista painostusta, kun toinen haluaa ja sitten "on sunkin pakko kun minäkin". Juujuu, jostain syystä välttelen kahvilatapaamisia tätä nykyä. Toinen kompastuskivi tällaisissa saattaa olla, että "eikös nyt tämän puurtamisen kunniaksi haeta pullo viiniä ja tehdä jotain hyvää ruokaa?" Inhoan keksiä pikapikaa selityksiä miksi en voi, mitä tekemistä kaikkea nyt onkaan, kun oikeasti ei ole syytä. En halua sanoa etten halua, enkä halua loukata ystävää tai antaa ymmärtää, ettei seura kelpaa. Mietin ehkä aina vähän liikaa? Kuitenkin, tuota vaaraa ei tänään ole, sillä sen jälkeen on ihan aikuisten oikeasti muuta tekemistä!

What the h... Onko minulla melkein elämä!? Töitä ja kaksi aktiviteettia vuorokaudessa! Salin jälkeen joudun siis kiiruhtamaan taas seuraavaan paikkaa, toiset treenit luvassa. Monet harrastukseni ovat varsinainen henkireikä, pakolla ulos tunkkaisesta kotikolosta kun ei kehtaa olla ilmaantumatta paikalle. Ja mikä parasta, tämä harrastus vieläpä kuluttaa..! Jossain kieroutuneessa haavemaailmassani en syö mitään muuta kuin yhden omenan koko päivän aikana, mutta punastun jo ajatellessani sitä etten jaksakaan treeneissä. Sitä valmentajan ilmettä, kun en kehtaa myöntää kuntoni olevan paska enkä ainakaan olleeni syömättä koko päivää. Idioottihan vain niin tekee.

Siispä, jotain pientä ennen salia, jotain sen jälkeen ja vielä jotain vimosten treenien jälkeen. Miten nyt jo tuntuu, että kaikki tämä jää vain suunnitelmaksi? Jotenkin piloille kaiken on mentävä, enhän minä yleensä missään onnistu. Enkä oikeastaan haluaisi syödä enempää kuin sen jo uponneen omenan...

Toivottavasti viikko on alkanut virkeästi muillakin!

Fuck normality

Näen ympärilläni niitä pieniä, laihtuneita tyttösiä. Niitä, jotka vuosi sitten olivat isompia kuin minä, nyt osat ovat vaihtuneet. En tiedä osaanko olla huolissani, koska jotenkin ystävistään ei yleensä odota sitä pahinta. Kyllähän ne muiden ystävät sairastuvat, minun ovat liian fiksuja ja kauniita siihen. Niin haluaisin uskoa, vaikka ehkä pitäisi olla läsnä ja tukea enemmän. Ehkä aika monillakin on samoja epävarmuuksia, itseasiassa aika varmastikin.

Ja minä olen tässä, samassa lihavassa kunnossa kuin aiemmin. Ihan liian terve ja ihan liian lihava. Tunnen oloni entistä lihavammaksi ja epäonnistuneemmaksi, aina kun näen tai luen jonkun muun laihtumisesta. Oli se sitten joku julkkis, toinen bloggari tai ihan oikean elämän läheiseni/tuttuni/ystäväni, se on aina muistutus siitä, että joku muu pystyy ja minä en. Minä olen epäonnistuja.

Vaikka joskus ajattelen, että olen tietoisesti päättänyt yrittää olla terveempi, unohdan sen aina tuolloin. Minä olen tietoisesti vain päättänyt luovuttaa, sitä se on. Se on tekosyy koska jaksa yrittää tarpeeksi. Se on se sama inhottava tekosyy aina, kun mietin että kyllähän minä nyt vähän voin syödä. Kyllähän minun pitää syödä. Kyllähän syöminen on oikein?

Heti vuodenvaihteen jälkeen naistenlehdet huutavat eri dieettejä, laihdutuskeinoja ja onnistumistarinoita. "Kesäkuntoon tällä dieetillä", "jätä höttöhiilarit ja hoikistu", "farkkupeppu tällä treenillä". Kaikki laihduttavat. Heti vuodenvaihteen jälkeen, kaikki suklaat ja herkut muuttuvat naisten silmissä vihollisiksi. Kuitenkin tarjoamani läkerolit kelpaavat.

"Ei tee nyt mieli kiitos"
"Nämä ovat sokerittomia"
"No sitten! ...vai onkos niissä paljon rasvaa?"

Paska itsekuriton minä. Pitäisi lopettaa ihan kaikki, sanoa ei aina kaikkeen, muistaa ne kaikki suunnitelmat. Miksi yhtäkkiä minä olen se ainoa lihava, joka syö?

Eilen en syönyt, pari lasia viiniä tosin harmitti. Katselen laatikoistani löytyvää pillerivalikoimaa, tekisi mieli puuduttaa oloa millä tahansa tavalla. Nukkua kaikki se aika, jolloin on vaikeaa olla syömättä. Miksi pitää olla joku niin kutsuttu "elämä", kun voi yhtä hyvin olla olemassa vain haihtuakseen pois.

No mutta luovuttaja! Mitäpä jos unohtaisit itsesäälin ja lähtisit salille sulattamaan sitä läskiä pois?
Hyvä idea.

Sinähän se olet, joka ne valinnat tekee

Avasin silmät pimeyden keskellä. Alkuun en miettinyt oikein mitään, oli pimeää ja ihmettelin heränneeni yöllä tuntematta pahemman luokan väsymystä. Katson puhelinta, jonka näytöllä näkyy neljä vastaamatonta puhelua ja muutama viesti. Kello, se onkin kolme iltapäivällä. Hetken säikähdän, olenko unohtanut jonkun tapaamisen? Puheluita ja viestejä selatessa muistan, ettei olekaan ollut mitään sovittuna. Joku, jotkut ovat kaivanneet muuten vain. Mieliala vähän kohenee, en olekaan ihan yksin.

Kävellessäni peilin eteen katsomaan turvonneita silmiä ja poskia muistan päivän kulunkin jo paremmin. En siis suinkaan ollut nukkunut aamusta iltaan, olinhan hereillä jo aamulla kahdeksalta. Olinhan monta tuntiakin hereillä. Vuodattanut kyyneleitä tunteja, tuntenut oloni pohjattoman väsyneeksi, loputtoman luovuttaneeksi. Olin miettinyt, että pitäisikö vihdoin varata aika sinne psykologille. Ihan vain siksi, etten tiedä enää miten selviän. En ehkä selviä. Ehkä, en vain jaksa.

Yhtäkkiä ovikello soi. Ystäväni on oventakana, tullut yllätysvisiitille. Sen sijaan, että olisin jaksanut hermostua siitä, ettei etukäteen oltu ilmoitettu, olin niin hämmästynyt ettei paremmasta väliä. Yllättynyt iloisesti ystäväni näkemisestä. Tajusin näyttäväni aika kamalalta, mutta parasta hyvissä ystävissä on, ettei heidän edessään tarvitse hävetä oikeastaan mitään. "Mitä ihmettä olet tehnyt eilen kun näytät tuolta? Muutama juoppokin saattaisi tuosta lookista olla kateellinen, heillä siihen on mennyt vuosia!". Hymyilen ja vitsailen, että näytänkö jotenkin tavalliselta poikkeavalta. Ohjaan ystäväni keittiöön keittämään teevettä kun itse yritän saada itsestäni edes ihmisen näköisen.

Rupattelemme niitä ja näitä teen ääressä. En ole nähnyt tätä ystävää aikoihin, olikin kiva puhua ihan kaikesta mahdollisesta. Merkityksettömistä asioista pääasiassa, mutta oli ihanaa unohtaa hetkeksi kaikki vaikeudet ja väsymys. Juttelemme televisio-ohjelmista, harrastuksista, muista ystävistämme ja luonnollisestikin kiroamme Suomea ja kylmyyttä. Kuinkas muutenkaan, siitä on aina hyvä valittaa vaikkei se valittamalla muutukaan.

Ystäväni lähtiessä olo onkin jo parempi. Maha on tyhjä mutta ei tunnu pahalta, vaikka en olekaan tänään syönyt vielä mitään. Mietin, että näin saa mennä loppupäivä. Jos ei ole nälkä, ei syyttä suotta voi mahaan ahtaa ruokaa. Kaiken kaikkiaan piristyneenä päätän myös tarttua toisen ystäväni aiemmin esittämään leffapyyntöön. Muitakin on tulossa mukaan, ei niin läheisiä ystäviä mutta toisaalta on ihan kiva välillä nähdä yleensäkin ihmisiä. Joku puhuu siitä, mitä kaupasta haetaan ruoanlaittoa varten, jonka jälkeen alan epäröidä ja miettiä pitäisikö sittenkin jäädä kotiin. 

Hitto vie eihän se nyt näin taas saa mennä. En voi taas palata siihen kotiin lukittautumiseen, koska pelkään ruokaa. Pari tuntia vielä aikaa, päätän suorittaa pikaisen tehotreenin kotona siltä varalta, etten pysty kohteliaasti ja muita loukkaamatta olemaan syömättä. Voit aina syödä vain vähän, tiesithän? Niin ehkä. Ehkä tänään olen parempi ihminen.

Taas on venynyt ja vanunut aika..

Heiheihei! Taas on päiviä kiirinyt vaikka juuri alkuviikosta suunnittelin, että nyt ryhdistäydyn tässä. Ja kuinka kävikään? Samoin kuin muiden suunnitelmieni: huonosti.

Haluaisin kovasti pysyä joissain aikatauluissa. Ajatella ja uskoa, että siinä syömisessäkin on jokin järki. Kyllähän sitä pitää syödä, juu, ja syönyt olenkin sen suurin piirtein 500-700/päivä. Mutta miksi pitääkin olla niin, että se kaikki ahtautuu napaan kerralla? Olen ahne, ahne ahne pieni porsas, joka ei kykene hillitsemään itseään. Vatsa täyteen turvoksiin, viis niistä lihaksista ja jaksamisesta. En vain osaa hillitä itseäni.

Toisin sanoen tämä tarkoittaa sitä, että treenatessa viimeksi tänäänkin, puhti meinasi loppua ja oli aika vetämätön olo. Juoda olin sentään kerrankin muistanut. Treenin jälkeen muistin taas, että olen syönyt jo, olen syönyt jo liikaa. Ei siinä auta ajatella mitä se elimistö tarvitsee, kun täynnä se on jo, se raja. Veteen piirretty viiva, se on päässä vaikka ei olisikaan todellista. Muut sitä eivät näe, mutta minulle se on siinä koko ajan.

Heikko, tyhmä! Tekisit joskus sinäkin oikein.

Huomenna, huomenna. Aina huomenna sinä lihava tyhmä porsas!
Niimpä niin.

PS. Vastaan kommentteihin ihanihanihan vähän myöhemmin! Kiitos kun muistatte, kuitenkin♥

PPS. 49,5. Itku.

Ylös, ulos ja elämään

Ennen kirjoitin yleensä eilisestä, nyt kirjoitan jo eilisistä. Mutta tiivistetysti: olen selvinnyt uuden vuoden juhlinnoista yllättävän selväjärkisesti, käynyt treenaamassa, töissä, ystävän kanssa kahvilla, toisten kanssa leffassa ja syömässä, tänään olen lähdössä vanhemmilleni syömään. Listaa katsoessa näyttää lähes siltä, että elämässäni on sisältöä. Todellisuudessa joukkoon on mahtunut kasapäin tunteja, joiden aikana olen vain kylmästä väristen polttanut tupakkaa kuulokkeet korvilla. Valuttanut kyyneleitäkin välissä, ihan vähän vain. Miettinyt elämää, kuten yleensä. Siitäkin huolimatta, olo on ollut ihan ok. Ei loistava, mutta ei huonokaan. Toisaalta ihan hyvä, sillä usein näiden "loistavaa, ihanaa, mahtavaa, mieletöntä" -kausien jälkeen romahdus on ollut tavallista jyrkempi ja syvempi.

Tiedän että teitä on muitakin siellä, joilla on ihan samoja tapoja. On jokin "raja" päivälle, jota ei saa ylittää. Kun sen hetki tulee, ei se tunnukaan yhtäkkiä niin vaaralliselta jos on ystäviä mukana tai olo on huono. Sen jälkeen, ei millään ole mitään merkitystäkään. Pahimmillaan en syönyt vuosi sitten oikein yhtään mitään, koska pelkäsin, että nimenomaan tuo kierre alkaa. Kaikki muuttuu hallitsemattomaksi. Koska en ikinä oksenna, kaikkein pahinta muuttuisin juuri sellaiseksi ....... tiedätte kyllä. Ja tämä oli siis alustusta sille, kuinka voin ilolla kerrankin sanoa, että söin kohtuullisesti ja hyvin kokonaisen yhden päivän! Eilen oli ystävien kanssa leffailta ja kävimme salaateilla ja sen jälkeen yksillä. Noh, ehkä vähän turhan vähän jonkun mielestä, mutta sentään jotain nollan ja viiden tuhannen välistä. Salaatti oli aika tavallinen, ei mitään ihmeellisiä lisukkeita. En oikeastaan pidä salaateista ihan ilman mitään kastikkeita, mutta eilen närpin kuivaa salaattia yli puoli tuntia. Siitä en ehkä ole niin iloinen, en tosin tiedä miksi. Aina en osaa sanoa, tulisiko jostain asiasta olla iloinen vai ei. Tekikö oikein vai väärin.

Lisää perinteistä itkuahdistusvalitusta: Ystävälläni on syntymäpäivät ensiviikon lauantaina. Ihan oikeasti, oikeille ystävilleni voin näyttäytyä millaisena tahansa, mutta niistä muista en sitten tiedäkään. Hirmuinen stressi ja laihdutusahdistus, vaikka tiedän ettei alle viikossa enää ihmeitä tapahdu. Olen ollut tuskaisuuteen asti liian välinpitämätön joulukiloja kohtaan. Paino on vaikka mitä (50,4kg), josta Onneksi osa on kuukautisista johtuvaa tavanomaista turvotusta. Ehkä, ehkä jouluna tuli kaksi kiloa ylimääräistä. Eikä se ole maailmanloppu, tosin ehkä sen olisi pitänyt olla. Sen sijaan kaikkein aktiivisin täysi syömättömyys on ollut hakusessa. Se on niin vaikeaa vaikka jokin koko ajan sanoo ettei saa, ettei saa yhtään mitään syödä, samalla kuitenkin tiedän ettei se mene ihan niinkään. Ei tee mieli olla sellainen lihakseton totaalilöysä kasa, mutta lihakset eivät pysy edes samana jos ei ole minkäänlaisia energianlähteitä. Tai nimenomaan proteiininlähteitä. Ehkä nyt viikossa pyrinkin saamaan turvotusta alas, pelastaa se ainakin pahimmalta, toivon. Miksi juhlia edeltävän "laihdutuksen" aloittaa aina liian myöhään? Siinäpä se läski, älä lihota itseäsi siinä välissä!

Olen taas kerran kyllästymiseen saakka selaillut erinnäköisiä suosituksia tarvittavista ravintoaineista ennen ja jälkeen treenien. Päätin yrittää vähän paremmin noudattaa varsinkin treenien jälkeistä ravintosuositusta. Itselläni ei ainakaan treenien jälkeen lähes ikinä ole nälkä, paitsi jos olen ollut treenaamassa erittäin myöhään (hellou missä logiikka taas kerran). Kaupassa myydään nykyään sellaisia kylmänä ihan hyvänmakuisia profeel proteiinipirtelöitä (vai mitä ne nyt ovat), joissa on kuitenkin parikymmentä grammaa proteiinia mikä on ihan hyvin, kaloreita sentään vain 183. Okei, loput energiasta tuleekin lähes täysin hiilareista mutta ehkä niitäkin tarvitaan... ehkä. Tiedän, en ole vielä vakuuttanut itseäni, mutta ehkä silti yritän enemmän. Purkillinen raejuustoa olisi omalle mielenterveydelleni parempi, mutta yleensä en vain jaksa syödä sitäkään.

Miten te suhteutatte treenaamisen syömiseen? Vähän, reilusti, laihdutuksen vai lihasten ehdoilla? Aamupalaa vai ei?