Sinähän se olet, joka ne valinnat tekee

Avasin silmät pimeyden keskellä. Alkuun en miettinyt oikein mitään, oli pimeää ja ihmettelin heränneeni yöllä tuntematta pahemman luokan väsymystä. Katson puhelinta, jonka näytöllä näkyy neljä vastaamatonta puhelua ja muutama viesti. Kello, se onkin kolme iltapäivällä. Hetken säikähdän, olenko unohtanut jonkun tapaamisen? Puheluita ja viestejä selatessa muistan, ettei olekaan ollut mitään sovittuna. Joku, jotkut ovat kaivanneet muuten vain. Mieliala vähän kohenee, en olekaan ihan yksin.

Kävellessäni peilin eteen katsomaan turvonneita silmiä ja poskia muistan päivän kulunkin jo paremmin. En siis suinkaan ollut nukkunut aamusta iltaan, olinhan hereillä jo aamulla kahdeksalta. Olinhan monta tuntiakin hereillä. Vuodattanut kyyneleitä tunteja, tuntenut oloni pohjattoman väsyneeksi, loputtoman luovuttaneeksi. Olin miettinyt, että pitäisikö vihdoin varata aika sinne psykologille. Ihan vain siksi, etten tiedä enää miten selviän. En ehkä selviä. Ehkä, en vain jaksa.

Yhtäkkiä ovikello soi. Ystäväni on oventakana, tullut yllätysvisiitille. Sen sijaan, että olisin jaksanut hermostua siitä, ettei etukäteen oltu ilmoitettu, olin niin hämmästynyt ettei paremmasta väliä. Yllättynyt iloisesti ystäväni näkemisestä. Tajusin näyttäväni aika kamalalta, mutta parasta hyvissä ystävissä on, ettei heidän edessään tarvitse hävetä oikeastaan mitään. "Mitä ihmettä olet tehnyt eilen kun näytät tuolta? Muutama juoppokin saattaisi tuosta lookista olla kateellinen, heillä siihen on mennyt vuosia!". Hymyilen ja vitsailen, että näytänkö jotenkin tavalliselta poikkeavalta. Ohjaan ystäväni keittiöön keittämään teevettä kun itse yritän saada itsestäni edes ihmisen näköisen.

Rupattelemme niitä ja näitä teen ääressä. En ole nähnyt tätä ystävää aikoihin, olikin kiva puhua ihan kaikesta mahdollisesta. Merkityksettömistä asioista pääasiassa, mutta oli ihanaa unohtaa hetkeksi kaikki vaikeudet ja väsymys. Juttelemme televisio-ohjelmista, harrastuksista, muista ystävistämme ja luonnollisestikin kiroamme Suomea ja kylmyyttä. Kuinkas muutenkaan, siitä on aina hyvä valittaa vaikkei se valittamalla muutukaan.

Ystäväni lähtiessä olo onkin jo parempi. Maha on tyhjä mutta ei tunnu pahalta, vaikka en olekaan tänään syönyt vielä mitään. Mietin, että näin saa mennä loppupäivä. Jos ei ole nälkä, ei syyttä suotta voi mahaan ahtaa ruokaa. Kaiken kaikkiaan piristyneenä päätän myös tarttua toisen ystäväni aiemmin esittämään leffapyyntöön. Muitakin on tulossa mukaan, ei niin läheisiä ystäviä mutta toisaalta on ihan kiva välillä nähdä yleensäkin ihmisiä. Joku puhuu siitä, mitä kaupasta haetaan ruoanlaittoa varten, jonka jälkeen alan epäröidä ja miettiä pitäisikö sittenkin jäädä kotiin. 

Hitto vie eihän se nyt näin taas saa mennä. En voi taas palata siihen kotiin lukittautumiseen, koska pelkään ruokaa. Pari tuntia vielä aikaa, päätän suorittaa pikaisen tehotreenin kotona siltä varalta, etten pysty kohteliaasti ja muita loukkaamatta olemaan syömättä. Voit aina syödä vain vähän, tiesithän? Niin ehkä. Ehkä tänään olen parempi ihminen.