Painavaa asiaa

Edelliseen tekstiini tulleen kommentin innoittamana päätin avata hiukan asioita/havaintoja viimeisten kuukausien terapiasessioista, ajalta ennen hoitokontaktin vaihtoa kun asiat jopa menivät johonkin suuntaan.

En täysin varma, että onko syömishäiriö itse ongelma vai pelkkä oire. Se on myös saattanut olla eri asioita vuosia sitten/aiemmin, muuttanut muotoaan osittain tai kokonaan. Usein asian pyörittely ajatuksissani saa minut niin väsyneeksi, etten pääse oikein mihinkään lopputulokseen.

Saatan syödä/jättää syömättä, koska olen vihainen itselleni, jollekin muulle, surullinen, turhautunut jne. Toisin sanoen tunnetilat ajavat tekemään niin, yleensä ne siis ajavat syömättömyyteen. Reaktion käynnistävä tekijä saattaa olla täysin tahaton lause tutulta tai tuntemattomalta, joka saa kuitenkin suhteettomat mittasuhteet pääni sisällä. Mikä tahansa luonteeseeni viittaava kommentti, jonka edes jollain tavalla voi käsittää niin, että pahoitan siitä mieleni. Asia ei välttämättä siis liity ulkonäkööni ollenkaan. Joskus taas vaan tekee mieli purkaa ahdistusta rankaisemalla itseään ihan muuten vaan. Ahdistus taas voi olla lähtöisin vaikka mistä, joskus se on sellaista selittämätöntä ja vaikeasti käsitettävää. Mieltä järkyttävä tekijä voi hyvin olla myös yksittäinen kommentti ulkonäöstäni, peilikuva jonain aamuna tai jalkaan mahtumattomat housut.

Tilanne on sama urheilun kohdalla. Saatan joskus rangaista sillä itseäni, joskus se taas on puhdasta matematiikkaa. X juostua kilometriä kuluttaa Y kaloria. Joskus taas ihan oikeasti teen sitä saadakseni lihaksia/parempaa kuntoa, tällöin yleensä yritän syödäkin ennen ja jälkeen edes joten kuten miten pitäisi. Joskus se vaan poistaa ahdistusta kun pääsee liikkumaan.

Tässä tekstissä kirjoitan enemmän vain tunteiden ajamasta toiminnasta, koska en jaksa kaikkea kerralla^^. Tämän kuvion tajusin ensimmäisen kerran kunnolla vasta tänä talvena. Itseasiassa väitin sinnikkäästi alkuun jopa vastaan, yksinkertaisesti en vain havainnut tapahtumaketjuja niin kuin ne todellisuudessa olivat. Mikä tahansa ahdistava tunnetila, viha, kiukku, suru, epätietoisuus tai alakulo saattaa ajaa erinäköisiin tekoihin. Joskus jätän syömättä, joskus menen lenkille, joskus parvekkeelle tupakalle, joskus nappaan mukaan viiniäkin. Naputan sormiai vasten pöytää tai puristan käsiäni nyrkkiin. Silloin tällöin otan sykettä hidastavia beetasalpaajia tai lihasrelaksantteja tai kipulääkkeitä. Lantraan niitä joskus jopa alkoholin kanssa sekaisin, enkä osaa aina edes selittää miksi. Saatan tiedostaa, että teko/toiminta liittyy kokemaani tunnetilaan tai ahdistukseen, mutta en osaa sanoa miksi päädyn milläkin kerralla juuri siihen.

Joskus pääsen siis siihen, että syömättömyyteen onkin ajanut siis jokin täysin eri asia kuin itse syömishäiriö. Psykatäti kysyi kerran, että onko minulla mielestäni syömishäiriö, johon vastasin, että en tiedä enää. "Ei varmaan tule päivää, jolloin minun ei mielestäni tarvitsisi laihtua enempää, tai päivää jolloin painaisin tarpeeksi vähän. Voin myös surkutella ääneen oksennustaudin kamaluutta, vaikka se on mielestäni yksi mahtavimmista asioista mitä on. Sekin vaihtelee, että kuinka vaikeaa on katsoa peiliin, tai aiheuttaisiko banaanin syönti paniikkikohtauksen. Toisaalta, en tiedä uskonko noiden asioiden poistuvan millään hoidollakaan."

Toisinaan reaktio on aikuisten oikeastikin ns. oikeutettu, se saattaa vain täysin liioiteltu tai suhteettoman suuri. Kun kaupassa haluamani rahka on loppu, kyse on vähintään maailmanlopusta ja hyvästä syystä lukittautua kotiin yksin loppuviikoksi. Hätävaihtoehtoa rahkan tilalle miettiessä menee tunti. Jos joku sanoo minun olevan rasittava, suunnittelen ihan tosissani vältteleväni kaikkia ihmiskontakteja tappiin asti. Edellisen tekstin anonyymin kommentin koin siten, että tuhlaan verovaroja enkä ole sairas. Samalla hetkellä koin suunnatonta himoa tyhjentää pullon viiniä lääkkeiden kera ja polttaa parvekkeella tupakkaa ketjussa. Yksi kaksi lausetta kaikui päässä kaksi tuntia putkeen. Tunsin väsyväni ja vihaavani itseäni ja ajattelin että pitäisi vihdoin luovuttaa, vaikka samalla käsitin, ettei pitäisi ottaa niin pienestä itseensä.

Ikinä kukaan muu ei näe näitä ajatuksia tai reaktioita. Paineen kasvaessa hymyily on vaikeampaa, mutta aina odotan että ehdin jäädä yksin. Heti kun olen yksin, tuntuu vainoharhaisuus täyttävän pään mitä omituisimmilla asioilla. Salaliittoteorioiden jälkeem valheista tulee yhtäkkiä totuuksia ja totuuksista valheita. Käsitän, että ajatusketju on vääristynyt, mutta ajatus saattaa tuntua niin todelliselta. Kuin olisin yhtäkkiä täysin varma jostain täysin varmasti väärästä asiasta, kuten että maa on litteä. Epäloogiset ajatukset alkavat tuntua täysin loogisilta. Sillä hetkellä en välttämättä ole surullinen, enkä vihainen, enkä ainakaan iloinen. Jotenkin olo on vain surrealistinen. Ainoa ratkaisu on yrittää sammuttaa itsensä lääkkeillä ja odottaa ajatusten selvenemistä seuraavana päivänä, kuten aina yleensä tapahtuukin.

Tavallisena päivänä vainoharhaisuus ei mene äärimmilleen, se vaatii yleensä jonkun ihmisen laukaiseman reaktion. Tavallisesti on vain epäilyksiä ja epävarmuutta. Mitä jos kaikki onkin totta. Mitä jos olenkin tavallista suurempi. Mitä jos muut tekevät sen vain paremmin. Mitä jos olenkin epänormaalia ärsyttävämpi, tai tavallista ahneempi ja laiskempi. Mitä jos pitäisi ihan oikeastikin vaatia itseltään minimissään sitä?

Tavallisena päivänä toimin ikään kuin "varmuuden vuoksi". Sitä "varmuuden vuoksi" toimintaa ohjaa joku muu kuin minä, joku muu kertoo säännöt joita noudattaa. Koska niin olisi parempi. Haluan nostaa esiin, että ymmärrän vian olevan minussa, enkä muiden ihmisten kommenteissa. Nainen/syömishäiriöinen ymmärtää asiat niin kuin haluaa ne ymmärtää, enkä usko kenenkään pystyvän varomaan sanojaan niin paljon, etten jostain masennuskauteni pahimmilla hetkillä ymmärtäisi niitä kierosti. Psykatädille puhun järjen äänestä, joka on se ns. aikuinen minäni. Saatan käsittää asioiden todellisen laidan, mutta en kunnolla aina sisäistä sitä. Sen järjen äänen kuunteleminen on todella raskasta, enkä aina yksinkertaisesti jaksa. Väsyessäni sisälläni herää se yksin jätetty pikkulapsi, joka huutaa ja itkee ja kiukuttelee. En vain jaksa olla niin aikuinen, vaikka niin pitäisi.

Huomenna en taida jaksaa jatkaa avautumista tästä, sen sijaan otan kantaa täysi-ikäisten psykiatriseen hoitoon. Ehkä viikonloppuna jaksan kerätä ajatuksiani kasaan enemmän lisäongelmieni suhteen. Puuh:) Otan vastaan tosi mielelläni kommentteja näistä asioista, vaikka niiden pureskelu saattaa hivenen vaikeaa ollakin, niin ehdottomasti rakentavaa loppujen lopuksi.

Tänään hyvin hyvin kevyt lenkki, lihaskuntoa vähän ja joogaa<3 Syön liian vähän, mutta huomenna enemmän (koska ihanan ystäväni luona pitää pitää paremmin huolta itsestään). Ihanaa keväistä torstaita kaikille <3

Slap yourself, you ugly whore

Join eilen aamulla kupin kahvia ja söin puolikkaan omenan. Kiskoin vaatteet ylle ja lähdin juoksulenkille. Viidentoista kilometrin jälkeen tuntui siltä, että olin tehnyt tarpeeksi, hetken olin ylpeä siitä, että olin jaksanut. Päässä jyskytti, että olisin ehkä selvinnyt ilman sitä omenaakin, vaikka nopeasti yritin survoa sen ajatuksen pois. Lenkin jälkeen jouduin pakottamaan itseni syömään yhden proteiinirahkan, vähän väliä irvistäen ja taukoa pitäen. Juuri se pakonomaisuus tuntui siinä huumaavalta. Kaikki inho ruokaa kohtaan on niin jumalaista, vaikka tiedänkin näiden ajatusten olevan sairaita.

Kammoan yli kaiken sitä, että se valheellinen taivaani vaihtuu yhtäkkiä johonkin hallitsemattomaan, vaikka olen itselleni luvannut vaikka mitä. Niin on käynyt monesti, vaikka sitä ahdistaa kertoa.

Hymyillen olin myös päättänyt valehdella itselleni ja psykatädille iltapäivällä. Jonkun verhon taakse piiloutuminen tuntui turvalliselta ajatukselta kaikesta vääryydestään huolimatta. Istuttuani hymyilemässä ja liirumlaarumia ihanasta elämästäni löpisemässä yli puoli tuntia, psykatäti iskee heikkoon kohtaan ja ilmekään värähtämättä alkoi valua kyyneliä. Jähmetyin tuoliin aivan täysin, miettien jotain keinoa pysäyttää ulos pyrkivää tunnetta ja ahdistusta. Ajatukset vilistivät oikeasta väärään ja takaisin oikeaan, varovasti ilmaisin, että on ehkä vähän vaikeaa. Yritin estää enempää tunteita näkymästä puhumalla nopeaan tahtiin osatotuuksia, niin kuin aina teen yrittäessäni korjata mielikuvaa palasina olevasta psyykkeestäni. Tavallaan kerron kaiken, mutta en päästä tunteita ulos enempää kuin pakko on. Seuraavasta kysymyksestä purskahdin kuitenkin taas itkuun. En jaksanut edes miettiä, kuinka inhoan puhua asioistani psykatädin kanssa. Päästyäni lopulta ulos vapaasti hengittämään olin kuitenkin helpottunut siitä, että se kaikki oli tapahtunut. Joskus on mahdotonta uskoa muihin kuin syömishäiriön luettelemiin totuuksiin, onneksi asiat joskus tapahtuvat vahingossa.

En silti osannut sanoa oikein mitään järkevää. Eihän tällaisella tonnivalaalla voi olla mitään ongelmaa. Kesken lauseen vaihdan asiasisältöä johonkin epämääräiseen muminaan ja määrittelemättömiin sanoihin. Psykatäti kysyy kuinka paljon olin sitten syönyt viimeisen viikon aikana. "Vaihtelevasti. Jonkin verran. Mielestäni liikaa. No ehkä tavallaan ihan tarpeeksi. En kai liian vähän ainakaan.". Seuraavaksi hän uteli onko painoni pudonnut viimeisen viikon aikana. "Eipä mainittavasti. Suhteellisen vähän. Ei niin että sillä olisi merkitystä.". Yhtäkkiä hävetti uskomattoman paljon, että olin ottanut asian edes puheeksi. Toisaalta jossain taka-alalla jyskytti ajatus, ettei edes pitäisi antaa kenenkään puuttua tekemisiini.

Tänään on väsyttänyt armottomasti, taideterapiassa väsyin yrittämiseen jo puolen tunnin jälkeen. Teki mieli vain sotkea ja repiä paperia, sen sijaan yritin purra hammasta ja olla rauhallinen. Yks kaks kolme pilleriä "Päätä vain särkee". Tosin en tiedä olisiko sitä tarvinnut edes selitellä.

Pyykinpesukoneen täyttäminen tuntuu ylivoimaiselta, samoin kuin kaikki muut arkiset askareet. Yritän piristyä kahvin avulla iltalenkille, tosin tänään vain kuutisen kilometriä suunnitelmissa. Varpaat ovat hankautuneet rakkuloille, mutta jotenkin yritän vinksauttaa pääni siihen suuntaan, että kipu on ansaittua. Tunnen yleisesti ottaen oloni tyhmäksi ja tuhlanneeni kaikkien aikaa olemassaolollani.

En tiedä pitäisikö kertoa vai ei, mutta se on 54,5kg. Hyi, hävettää ihan hirveästi myöntää millaiseksi olen turvonnut.

Laiskuutta, heikkoutta vai sekaisin olevaa mieltä?

Päiväni rytmittyy siten, että iltaisin pyrin ottamaan aina samaan aikaan ketipinoria 100mg nukahtamisen avuksi. Ilman sitä en pysty nukkumaan yhtään, en siis tuntiakaan. Silti joka ilta tunnen ärsyyntyväni siitä, etten voi valvoa siihen asti kun siltä tuntuu ja vaikka ahdistaa, en haluaisi mennä nukkumaan. Inhoan sitä tunnetta, kun lopulta sammahdan lääkkeiden voimalla, vaikka ahdistus on viimeisenä illalla tuntemuksissa; öisin näen painajaisia ahdistaneista asioista. Joskus näen unta siitä, kuinka ahmin pakonomaisesti kaikkea kaapista löytyvää ruokaa, tietenkin salaa. Monesti herään aamulla siihen itsevihan tunteeseen, kun en ole vielä hahmottanut nähneeni vain unta. Joskus sydän hakkaa, kun olen tehnyt jotain muuta kiellettyä, tai huutaen tunnustanut haluni päästä pois.

Viikonloppu meni sinnitellen, touhusin kaikkea mahdollista uuvuttaen itseni totaalisesti, sunnuntaina olinkin itkuinen ja väsynyt ilman mitään hyvää syytä. Tänään olen yrittänyt herättää itseni uuteen viikkoon, uusiin urheilusuorituksiin ja syömättömyyteen muka jaksavasti. Illalla tuli tunne, etten syönyt tarpeeksi vähän enkä liikkunut tarpeeksi paljon. Houkutus lähteä juoksemaan kymmenen kilometriä tuntuu suunnattomalta, uskoakseni mietin sitä vielä viimeisenä ennen nukahtamista. Koko ajan tunnen tekeväni jotain väärin tai pelkästään ajattelevani jotenkin väärin. Koko ajan olen liian vähän ja silti liian paljon. En osaa olla ajattelematta sitä, enkä tällä hetkellä kykene edes yrittämään muunlaista ajattelua. Olen hirmuisen väsynyt yrittämään, tekee mieli mennä nurkkaan itkemään ja huutaa etten jaksa enkä halua.

Paino on laskenut viikossa vain kilon, mutta samalla kun se sitoo ajatukset seuraavaan pudotettavaan kiloon se tuo mukanaan pettymykset ja uuden lupaukset. Huomenna yritän enemmän ja jaksan paremmin. Hyvin hyvin lyhyen hetken tiedostan yrittäväni vääriä asioita, mutta nyt tuntuu siltä, että jaksan korkeintaan ajatella näin. Se on niin viettelevä, se väärä ajatus. Se tuntuu ainoalta totuudelta, ärsytän samalla itseäni kun en yritä edes ajatella toisin. Pitäisi pitäisi.

Tänään mietin hetken, kuinka vähän olen valmis luopumaan vääristä ajatuksista. Tai ehkä se on vain väsymystä. Mietin, että pitäisikö huomenna sanoa psykatädille jotain. Tai ennemminkin epäilen, että pystynkö tai jaksanko tai haluanko. Kevätaurinko tuo mukanaan pelkoja ja ahdistusta vähenevistä vaatteista, se aiheuttaa vielä enemmän epäröintiä irti päästämisestä. Välillä tuntuu, että keskitalvella oli hivenen helpompaa yrittää ajatella toisin. On myös mahdollista, että aika on vain kullannut muistot.

Rewind, I was already on my way out

Muutaman angstisen päivän jälkeen yritän kertoa positiiviseen äänensävyyn viimeisistä kuukausista. Kai?

Olen vuosia kamppaillut pääni sisällä kaikkien ongelmieni kanssa. Olen yrittänyt unohtaa olevani sairas, olen yrittänyt muistaa olevani sairas, olen yrittänyt kieltää kaiken ja yrittänyt ratkoa ongelmiani vain "tsemppaamalla enemmän". Jos siellä on joku muu, joka on kärsinyt vastaavista ongelmista, olet ehkä kuullut lauseen "mitäpä jos vain yrittäisit enemmän?". Tai vähintään olet uskonut muiden ajattelevan niin. Minä en ole kuullut sellaisia lauseita muilta (okei ihan vähän), mutta oman pääni sisällä satoja kertoja olen huutanut itselleni, että miksi en vain voi muuttua toisenlaiseksi.

Trust me, it doesn't take you too far. Joskus tarvitsemme apua, vaikka haluaisimme kiistää sen tappiin asti.

Kävin sinnikkäästi keskustelemassa muutaman kuukauden lääkärin ja hoitajan kanssa ongelmistani. Sinnikkäästi työnsin ahdistusta sivuun ja ajattelin, että nyt on vihdoin aika olla aikuinen ja ottaa ongelmista tarkemmin selvää. Tein huikeita havaintoja (omasta mielestäni) ongelmien syistä ja seurauksista ja pohdin pitkään, onko osa ongelmista oire vai syy. Se on hassua, että vaikka kuinka asioita on pohtinut mielessään, niin viidentoista vuodenkin jälkeen saattaa löytää uusia ulottuvuuksia. Itse en esimerkiksi ikinä olisi ajatellut, että tunteet ohjaavat toimintaani niin paljon. Lopulta kuulin suustani lauseita, kuten "en tiedä miksi päätin olla syömättä, se tuntui niin itsestään selvältä kun olin muuten pettynyt itseeni". Kaikkein karuinta oli ymmärtää, kuinka paljon kontrollin tunnetta pitää itsellään syömisellä/syömättömyydellä, vaikka olin tappiin asti kiistänyt olevani niin kliseinen syömishäiriöinen.

Toinen ymmärtämäni asia, jonka itse nostin merkityksellisenä esiin oli havainto siitä, että kärsin epänormaalin paljon yksin jäämisen ja hylkäämisen pelosta, mistä pitkälti johtuukin se, että olen kieltänyt ongelmieni olemassa olon ja vieläkin peitän kaikki ongelmani lähes kaikilta. Ainoastaan yksi ystäväni tietää kaiken ja äitini sen verran, että yleensäkin käyn silloin tällöin juttelemassa jonkun kanssa. Äidilleni kerroin vasta pari viikkoa sitten, mutta en suinkaan kaikkia totuuksia, lähinnä totesin edellisen eron olleen niin raskas että mielialani oli laskenut pohjalukemiin. Noh, puolitotuutta. Entisen poikaystäväni reagoidessaan omaan pahaan oloonsa huutamalla minulle syyttä, jättämällä yksin ja reagoimalla kaikkeen niin, että olen vain totaalisen sekaisin ja siitä kaikki ongelmat johtuvat, ruokkivat entistä enemmän pelkoa siitä, että jos ikinä myönnän omaavani minkäänlaista pahaa oloa, kaikki jättävät minut tai sanovat samoin. Minun kanssani on vain mahdotonta elää.

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei masennuksessa tai syömishäiriössä ole mitään hävettävää, sairaus muiden joukossa niin kuin flunssa tai syöpä, mutta jossain hyvin sisällä on olemassa pelko, että ehkä tämä ei pidäkään minun kohdallani paikkaansa. Ehkä minulla se on jotain suunnattoman häpeällistä ja syntistä ja lapsellista. On ollut todella rankkaa myöntää ääneen ja hyväksyä, että minulla on tosiasiallisia psyykkisiä ongelmia, kuten epävakaata persoonallisuutta, yliherkkyyttä tunteiden suhteen sekä ylivaativa persoonana. Ja vaikea-asteinen masennus. On ollut todella vaikea käsittää, että minulla olisi sairaus, joka saattaisi olla  olisi hoidettavissa. Epäuskoa riittää vielä, siksi ehkä välillä väsyn.

Mitä sitten viime viikkoina tapahtui? Kaiken tsemppaamiseni jäljiltä paino oli noussut pari kiloa, mikä minun mittakaavassani oli jotain sietämätöntä, ahdistus syömisestä alkoi nousta. Samaan aikaan vaihtui hoitokontakti ja tapaan psykatädin vain joka toinen viikko entisten kaksi kertaa viikossa olleiden tapaamisten sijaan. Tunsin yhtäkkiä jääneeni totaalisen yksin, että kaikki on ollut täyttä valhetta ja mikään ei ikinä muutu ja minua ei voi korjata. Totaalinen romahdus, jota on ollut vaikea käsittää, koska minun mieleni ei ymmärrä takapakkeja. Ymmärrän ja tunnen masennuksen voimistuvan, mutta en voi käsittää sitä kunnolla ohi menevänä laskuna. Kaaos ja paniikki siitä, että hyvä olo on ollut huijausta ja väsyin totaalisesti mihinkään järkevään ajatteluun ja jaksamiseen parin viikon jälkeen.

Tänäänkin olen väsynyt enkä aio syödä paljon tänäänkään vaikka menen lenkille, mutta jospa aloittaisin taas pikkuhiljaa yrittämisen edes siinä muodossa, etten sulkeutuisi täysin kotiini viikonlopuksi ja söisin jopa masennuslääkkeeni. Jos vaikka yhden viikonlopun yrittäisin olla tahallani aiheuttamatta itselleni hallaa sekakäytöllä ja miettisin asioita uudestaan taas maanantaina.

On tosi vaikeaa päästää irti halusta olla pienempi. Ei ihan vielä.

Hit me

Huuhdon pillereitä alas kurkustani lasillisella viiniä siitäkin huolimatta, että on vasta iltapäivä. Niitä pillereitä, mitä en tarvitsisi, mutta en niitä, joita tarvitsisin. Suhteellinen kysymys tietysti, tarpeellista minun vai terapiatädin mielestä? Yksi lääkäri suosittelee välttämään alkoholia, mutta mitä jos se helpottaa oloani? Tiedän löytäväni humalassa vääriä vastauksia, mutta silloin tällöin epäilen, että ne ovat niitä oikeita muiden valehdellessa.

En jaksakaan tänään miettiä viimeisiä kuukausia, olen liian väsynyt ajattelemaan. Tai liian väsynyt jäsentelemään ajatuksiani miksikään ymmärrettäväksi. Keskitän kaiken päivän energiani ihmisille valehteluun ja yhteen juoksulenkkiin. Söin lounasta ystäväni kanssa, vaikka ei pitänyt, mutta päätän olla loppupäivän syömättä ja juosta muutaman ylimääräisen kilometrin. Kaksitoista minimissään, ehkä menisi viisitoista?

Minun ei pitänyt enää laihduttaa, mutta sitten päätinkin kuulla taas sen äänen, joka sanoo että olen ruma ja oksettava ja liian paha elämään normaalisti. Mikään ei ole vialla paitsi heikkous jonka mukaan saan lihota ja laiskotella miten haluan, koska olen väsynyt. Ei ole mitään riittävää syytä syödä ja olla urheilematta. Pitäisi mahdollisimman salaa pudottaa kymmenen. Se olisi ehkä riittävästi.

Aivoilla ei ole riittävästi energiaa ja huomaan puhuvani itsekseni pääni sisällä kuin olisin äidin hylkäämä pikkulapsi. En tiedä koska minusta tuli näin säälittävä.

Home bittersweet home

Istuin aamulla lääkärin ja hoitajan edessä välillä ilmeettömänä, välillä silmät kyyneliä valuen. Puristin nenäliinaa ja sopersin epäselvästi "en tiedä, ehkä, ehkä ei" jokaiseen kysymykseen. En halunnut jäädä osastolle, enkä halunnut enää ketään uutta tuntematonta kyselemään päivistäni välittävän oloiseen äänensävyyn, jota se ei kuitenkaan aidosti ole. Vuorokautta aiemmin kiinnitettynä taas letkuihin kerroin jossain hulluudessani tai kuolemisen laskuhumalassani totuuksia siitä, kuinka olin sanonut viikkoa ja kahta viikkoa aiemmin pelkääväni sitä tunnetta, että jään yksin. Pelänneeni, että jään yksin. Mutta ei ole resursseja, "olet kuitenkin aikuinen ihminen, jota ei voida estää itseään tappamasta, jos niin haluat tehdä".

Totta. Muistan miettineeni tunteja päiviä pitkään noiden sanojen jälkeen, kuinka se oli niin totta. Kuinka tiedän kuitenkin jossain vaiheessa väsyväni, ja jos todella jotain haluan, niin tokihan sen sitten teen. Kaikki on vain hetkellistä harhaa, varsinkin se, että mikään tulisi ikinä muuttumaan. Tätä aiemmin en ehkä ole tarpeeksi paljon halunnut, kuten en nytkään. Tai lähinnä pelkäsin, että olin tehnyt sen huonosti, pelkäsin jääväni puolieloon ymmärtämään kaiken, sen kuinka kaikki saisivat sittenkin tietää. Nojoo.

Muutama tunti tästä eteenpäin, sain vahvistuksen että kaikki menee hyvin, eikä mitään vaurioita pitäisi jäädä (olin ottanut sisäelinvaurioita aiheuttavia lääkkeitä, kappas kun parempaa ei ollut saatavilla). En tiedä suutuinko itselleni, väsyinkö itseeni tai mitä edes halusin, kun heti jäätyäni yksin tyhjensin laukustani uusia lääkkeitä, joiden olemassaolon olin jo unohtanut. Tuijotin lääkepurkkia miettien, ottaako vain muutama nukahtamiseen, sykkeen rauhoittumiseen muutamien muiden kanssa, vai tyhjentää koko purkki. Otin enemmän kuin tarvitsisin, mutta vähemmän kuin mistä mitään haittaa olisi. Yritin rauhoittaa itseäni, kohta nukahdan, edes hetkeksi. Psykiatrian osaston tädit eivät olleet niin vakuuttuneita siitä, että halusin vain nukkua. Toki, olin ajatellut muutakin, mutta ajatuksesta tekoon on pitkä matka. Ei taaskaan ollut varmuutta, ei sillä määrällä.

En tiedä onneksi, mutta minua ei päivää pidemmäksi aikaa voitu pakottaa jäämään, ja jotenkin en taaskaan uskaltanut sanoa mitään. Tai sanoin, mutta pelkäsin väsyväni taas enemmän. Väsyväni niistä seuraavista uusista utelevista silmistä, joita en ollut edes katsonut kunnolla. Vaikka tapasin saman hoitajan monta kertaa, en tunnistaisi häntä vieläkään. Muistan vain äidillisen äänen, joka ärsytti ja inhotti tekovälittävyydessään. Vihasin itseäni jopa siitä ajatuksesta silloin ja nyt, hänhän teki vaan työtään. En ollut vastaanottavainen, vaikka tiesin, etten välttämättä pystyisi huijaamaan itseäni siihen ajatukseen, että pärjään sillä, että tapaan psykatätiä jokatoinen viikko. Ainiin, ja sossutätiä jokatoinen viikko.

"Eikö se sitten auta, että on toinenkin tapaaminen?"
"Jos varaan ajan pankkineuvojalle kahden viikon välein, korjaako se mielenterveyteni?"

Psykatädin olen nähnyt vain kerran kahdestaan, enkä pidä hänestä. Oikeasti en vain pidä siitä, että joudun toistamaan uudestaan kaikki asiat, joista olen jo kerran puhunut. Joita on jo kertaalleen ollut niin raskasta miettiä, etten jaksa uudestaan. Mieluummin olen hiljaa, täysin hiljaa. Psykatäti ihmettelee, kuinka olen sulkeutunut niin täysin, vaikka aiemmin pohdin papereiden mukaan äärettömän avoimesti ja analyyttisesti ongelmiani. Niinpä, väsyin tähän huijaukseen.

Olen ollut  maanantaista asti syömättä, koska osastolla ei tarvinnut. Jipii, olen vain masentunut joten saan olla syömättä kun haluan. Ihmettelen tosin, että onko se viitsimättömyyttä vai huonoa byrokratiaa, kun mitään tietoja ei löydy kolmen kuukauden käynneistäni. Mitäpä siitä, olen mielelläni kuin uusi ihminen uusine valheineni, ei aina tarvitse puhua niin totta.

Anteeksi ärsyyntynyt äänensävy, olen vihainen itselleni koska useamman päivän syömättömyydestä huolimatta olen turvonneen näköinen. Huomenna ehkä kirjoitan, että mitä tässä muutamina kuukausina tapahtui, mitä itsessäni jo korjasin ja minkä rikkonaisuuden löysin uudestaan.

Eikä mitään kivoja kuvia, yhyy.

Vain tyhjää

Haluaisin niin paljon kertoa, mitä olen ja tunnen, mutta en osaa enää. Se on sellaista liikanaista tyhjää, jolla on jo ihan liikaa merkityksiä ilman mitään todellista. Haluaisin niin paljon tuntea, tuntea ihan mitä tahansa. Vihaa, surua, rakkautta... Mutta ei. Tunnen vain tyhjää. Pohjatonta tyhjää vihaa, tyhjää ahdistusta, tyhjää elämää. Vihaan tätä tyhjää elämää. Vihaan olla niin tyhjä.

Mitä teille kuuluu?

Ps. Kerroin, mutta en tullut kuulluksi. Tai sitten en vain ole.