Laiskuutta, heikkoutta vai sekaisin olevaa mieltä?

Päiväni rytmittyy siten, että iltaisin pyrin ottamaan aina samaan aikaan ketipinoria 100mg nukahtamisen avuksi. Ilman sitä en pysty nukkumaan yhtään, en siis tuntiakaan. Silti joka ilta tunnen ärsyyntyväni siitä, etten voi valvoa siihen asti kun siltä tuntuu ja vaikka ahdistaa, en haluaisi mennä nukkumaan. Inhoan sitä tunnetta, kun lopulta sammahdan lääkkeiden voimalla, vaikka ahdistus on viimeisenä illalla tuntemuksissa; öisin näen painajaisia ahdistaneista asioista. Joskus näen unta siitä, kuinka ahmin pakonomaisesti kaikkea kaapista löytyvää ruokaa, tietenkin salaa. Monesti herään aamulla siihen itsevihan tunteeseen, kun en ole vielä hahmottanut nähneeni vain unta. Joskus sydän hakkaa, kun olen tehnyt jotain muuta kiellettyä, tai huutaen tunnustanut haluni päästä pois.

Viikonloppu meni sinnitellen, touhusin kaikkea mahdollista uuvuttaen itseni totaalisesti, sunnuntaina olinkin itkuinen ja väsynyt ilman mitään hyvää syytä. Tänään olen yrittänyt herättää itseni uuteen viikkoon, uusiin urheilusuorituksiin ja syömättömyyteen muka jaksavasti. Illalla tuli tunne, etten syönyt tarpeeksi vähän enkä liikkunut tarpeeksi paljon. Houkutus lähteä juoksemaan kymmenen kilometriä tuntuu suunnattomalta, uskoakseni mietin sitä vielä viimeisenä ennen nukahtamista. Koko ajan tunnen tekeväni jotain väärin tai pelkästään ajattelevani jotenkin väärin. Koko ajan olen liian vähän ja silti liian paljon. En osaa olla ajattelematta sitä, enkä tällä hetkellä kykene edes yrittämään muunlaista ajattelua. Olen hirmuisen väsynyt yrittämään, tekee mieli mennä nurkkaan itkemään ja huutaa etten jaksa enkä halua.

Paino on laskenut viikossa vain kilon, mutta samalla kun se sitoo ajatukset seuraavaan pudotettavaan kiloon se tuo mukanaan pettymykset ja uuden lupaukset. Huomenna yritän enemmän ja jaksan paremmin. Hyvin hyvin lyhyen hetken tiedostan yrittäväni vääriä asioita, mutta nyt tuntuu siltä, että jaksan korkeintaan ajatella näin. Se on niin viettelevä, se väärä ajatus. Se tuntuu ainoalta totuudelta, ärsytän samalla itseäni kun en yritä edes ajatella toisin. Pitäisi pitäisi.

Tänään mietin hetken, kuinka vähän olen valmis luopumaan vääristä ajatuksista. Tai ehkä se on vain väsymystä. Mietin, että pitäisikö huomenna sanoa psykatädille jotain. Tai ennemminkin epäilen, että pystynkö tai jaksanko tai haluanko. Kevätaurinko tuo mukanaan pelkoja ja ahdistusta vähenevistä vaatteista, se aiheuttaa vielä enemmän epäröintiä irti päästämisestä. Välillä tuntuu, että keskitalvella oli hivenen helpompaa yrittää ajatella toisin. On myös mahdollista, että aika on vain kullannut muistot.