Slap yourself, you ugly whore

Join eilen aamulla kupin kahvia ja söin puolikkaan omenan. Kiskoin vaatteet ylle ja lähdin juoksulenkille. Viidentoista kilometrin jälkeen tuntui siltä, että olin tehnyt tarpeeksi, hetken olin ylpeä siitä, että olin jaksanut. Päässä jyskytti, että olisin ehkä selvinnyt ilman sitä omenaakin, vaikka nopeasti yritin survoa sen ajatuksen pois. Lenkin jälkeen jouduin pakottamaan itseni syömään yhden proteiinirahkan, vähän väliä irvistäen ja taukoa pitäen. Juuri se pakonomaisuus tuntui siinä huumaavalta. Kaikki inho ruokaa kohtaan on niin jumalaista, vaikka tiedänkin näiden ajatusten olevan sairaita.

Kammoan yli kaiken sitä, että se valheellinen taivaani vaihtuu yhtäkkiä johonkin hallitsemattomaan, vaikka olen itselleni luvannut vaikka mitä. Niin on käynyt monesti, vaikka sitä ahdistaa kertoa.

Hymyillen olin myös päättänyt valehdella itselleni ja psykatädille iltapäivällä. Jonkun verhon taakse piiloutuminen tuntui turvalliselta ajatukselta kaikesta vääryydestään huolimatta. Istuttuani hymyilemässä ja liirumlaarumia ihanasta elämästäni löpisemässä yli puoli tuntia, psykatäti iskee heikkoon kohtaan ja ilmekään värähtämättä alkoi valua kyyneliä. Jähmetyin tuoliin aivan täysin, miettien jotain keinoa pysäyttää ulos pyrkivää tunnetta ja ahdistusta. Ajatukset vilistivät oikeasta väärään ja takaisin oikeaan, varovasti ilmaisin, että on ehkä vähän vaikeaa. Yritin estää enempää tunteita näkymästä puhumalla nopeaan tahtiin osatotuuksia, niin kuin aina teen yrittäessäni korjata mielikuvaa palasina olevasta psyykkeestäni. Tavallaan kerron kaiken, mutta en päästä tunteita ulos enempää kuin pakko on. Seuraavasta kysymyksestä purskahdin kuitenkin taas itkuun. En jaksanut edes miettiä, kuinka inhoan puhua asioistani psykatädin kanssa. Päästyäni lopulta ulos vapaasti hengittämään olin kuitenkin helpottunut siitä, että se kaikki oli tapahtunut. Joskus on mahdotonta uskoa muihin kuin syömishäiriön luettelemiin totuuksiin, onneksi asiat joskus tapahtuvat vahingossa.

En silti osannut sanoa oikein mitään järkevää. Eihän tällaisella tonnivalaalla voi olla mitään ongelmaa. Kesken lauseen vaihdan asiasisältöä johonkin epämääräiseen muminaan ja määrittelemättömiin sanoihin. Psykatäti kysyy kuinka paljon olin sitten syönyt viimeisen viikon aikana. "Vaihtelevasti. Jonkin verran. Mielestäni liikaa. No ehkä tavallaan ihan tarpeeksi. En kai liian vähän ainakaan.". Seuraavaksi hän uteli onko painoni pudonnut viimeisen viikon aikana. "Eipä mainittavasti. Suhteellisen vähän. Ei niin että sillä olisi merkitystä.". Yhtäkkiä hävetti uskomattoman paljon, että olin ottanut asian edes puheeksi. Toisaalta jossain taka-alalla jyskytti ajatus, ettei edes pitäisi antaa kenenkään puuttua tekemisiini.

Tänään on väsyttänyt armottomasti, taideterapiassa väsyin yrittämiseen jo puolen tunnin jälkeen. Teki mieli vain sotkea ja repiä paperia, sen sijaan yritin purra hammasta ja olla rauhallinen. Yks kaks kolme pilleriä "Päätä vain särkee". Tosin en tiedä olisiko sitä tarvinnut edes selitellä.

Pyykinpesukoneen täyttäminen tuntuu ylivoimaiselta, samoin kuin kaikki muut arkiset askareet. Yritän piristyä kahvin avulla iltalenkille, tosin tänään vain kuutisen kilometriä suunnitelmissa. Varpaat ovat hankautuneet rakkuloille, mutta jotenkin yritän vinksauttaa pääni siihen suuntaan, että kipu on ansaittua. Tunnen yleisesti ottaen oloni tyhmäksi ja tuhlanneeni kaikkien aikaa olemassaolollani.

En tiedä pitäisikö kertoa vai ei, mutta se on 54,5kg. Hyi, hävettää ihan hirveästi myöntää millaiseksi olen turvonnut.