Painavaa asiaa

Edelliseen tekstiini tulleen kommentin innoittamana päätin avata hiukan asioita/havaintoja viimeisten kuukausien terapiasessioista, ajalta ennen hoitokontaktin vaihtoa kun asiat jopa menivät johonkin suuntaan.

En täysin varma, että onko syömishäiriö itse ongelma vai pelkkä oire. Se on myös saattanut olla eri asioita vuosia sitten/aiemmin, muuttanut muotoaan osittain tai kokonaan. Usein asian pyörittely ajatuksissani saa minut niin väsyneeksi, etten pääse oikein mihinkään lopputulokseen.

Saatan syödä/jättää syömättä, koska olen vihainen itselleni, jollekin muulle, surullinen, turhautunut jne. Toisin sanoen tunnetilat ajavat tekemään niin, yleensä ne siis ajavat syömättömyyteen. Reaktion käynnistävä tekijä saattaa olla täysin tahaton lause tutulta tai tuntemattomalta, joka saa kuitenkin suhteettomat mittasuhteet pääni sisällä. Mikä tahansa luonteeseeni viittaava kommentti, jonka edes jollain tavalla voi käsittää niin, että pahoitan siitä mieleni. Asia ei välttämättä siis liity ulkonäkööni ollenkaan. Joskus taas vaan tekee mieli purkaa ahdistusta rankaisemalla itseään ihan muuten vaan. Ahdistus taas voi olla lähtöisin vaikka mistä, joskus se on sellaista selittämätöntä ja vaikeasti käsitettävää. Mieltä järkyttävä tekijä voi hyvin olla myös yksittäinen kommentti ulkonäöstäni, peilikuva jonain aamuna tai jalkaan mahtumattomat housut.

Tilanne on sama urheilun kohdalla. Saatan joskus rangaista sillä itseäni, joskus se taas on puhdasta matematiikkaa. X juostua kilometriä kuluttaa Y kaloria. Joskus taas ihan oikeasti teen sitä saadakseni lihaksia/parempaa kuntoa, tällöin yleensä yritän syödäkin ennen ja jälkeen edes joten kuten miten pitäisi. Joskus se vaan poistaa ahdistusta kun pääsee liikkumaan.

Tässä tekstissä kirjoitan enemmän vain tunteiden ajamasta toiminnasta, koska en jaksa kaikkea kerralla^^. Tämän kuvion tajusin ensimmäisen kerran kunnolla vasta tänä talvena. Itseasiassa väitin sinnikkäästi alkuun jopa vastaan, yksinkertaisesti en vain havainnut tapahtumaketjuja niin kuin ne todellisuudessa olivat. Mikä tahansa ahdistava tunnetila, viha, kiukku, suru, epätietoisuus tai alakulo saattaa ajaa erinäköisiin tekoihin. Joskus jätän syömättä, joskus menen lenkille, joskus parvekkeelle tupakalle, joskus nappaan mukaan viiniäkin. Naputan sormiai vasten pöytää tai puristan käsiäni nyrkkiin. Silloin tällöin otan sykettä hidastavia beetasalpaajia tai lihasrelaksantteja tai kipulääkkeitä. Lantraan niitä joskus jopa alkoholin kanssa sekaisin, enkä osaa aina edes selittää miksi. Saatan tiedostaa, että teko/toiminta liittyy kokemaani tunnetilaan tai ahdistukseen, mutta en osaa sanoa miksi päädyn milläkin kerralla juuri siihen.

Joskus pääsen siis siihen, että syömättömyyteen onkin ajanut siis jokin täysin eri asia kuin itse syömishäiriö. Psykatäti kysyi kerran, että onko minulla mielestäni syömishäiriö, johon vastasin, että en tiedä enää. "Ei varmaan tule päivää, jolloin minun ei mielestäni tarvitsisi laihtua enempää, tai päivää jolloin painaisin tarpeeksi vähän. Voin myös surkutella ääneen oksennustaudin kamaluutta, vaikka se on mielestäni yksi mahtavimmista asioista mitä on. Sekin vaihtelee, että kuinka vaikeaa on katsoa peiliin, tai aiheuttaisiko banaanin syönti paniikkikohtauksen. Toisaalta, en tiedä uskonko noiden asioiden poistuvan millään hoidollakaan."

Toisinaan reaktio on aikuisten oikeastikin ns. oikeutettu, se saattaa vain täysin liioiteltu tai suhteettoman suuri. Kun kaupassa haluamani rahka on loppu, kyse on vähintään maailmanlopusta ja hyvästä syystä lukittautua kotiin yksin loppuviikoksi. Hätävaihtoehtoa rahkan tilalle miettiessä menee tunti. Jos joku sanoo minun olevan rasittava, suunnittelen ihan tosissani vältteleväni kaikkia ihmiskontakteja tappiin asti. Edellisen tekstin anonyymin kommentin koin siten, että tuhlaan verovaroja enkä ole sairas. Samalla hetkellä koin suunnatonta himoa tyhjentää pullon viiniä lääkkeiden kera ja polttaa parvekkeella tupakkaa ketjussa. Yksi kaksi lausetta kaikui päässä kaksi tuntia putkeen. Tunsin väsyväni ja vihaavani itseäni ja ajattelin että pitäisi vihdoin luovuttaa, vaikka samalla käsitin, ettei pitäisi ottaa niin pienestä itseensä.

Ikinä kukaan muu ei näe näitä ajatuksia tai reaktioita. Paineen kasvaessa hymyily on vaikeampaa, mutta aina odotan että ehdin jäädä yksin. Heti kun olen yksin, tuntuu vainoharhaisuus täyttävän pään mitä omituisimmilla asioilla. Salaliittoteorioiden jälkeem valheista tulee yhtäkkiä totuuksia ja totuuksista valheita. Käsitän, että ajatusketju on vääristynyt, mutta ajatus saattaa tuntua niin todelliselta. Kuin olisin yhtäkkiä täysin varma jostain täysin varmasti väärästä asiasta, kuten että maa on litteä. Epäloogiset ajatukset alkavat tuntua täysin loogisilta. Sillä hetkellä en välttämättä ole surullinen, enkä vihainen, enkä ainakaan iloinen. Jotenkin olo on vain surrealistinen. Ainoa ratkaisu on yrittää sammuttaa itsensä lääkkeillä ja odottaa ajatusten selvenemistä seuraavana päivänä, kuten aina yleensä tapahtuukin.

Tavallisena päivänä vainoharhaisuus ei mene äärimmilleen, se vaatii yleensä jonkun ihmisen laukaiseman reaktion. Tavallisesti on vain epäilyksiä ja epävarmuutta. Mitä jos kaikki onkin totta. Mitä jos olenkin tavallista suurempi. Mitä jos muut tekevät sen vain paremmin. Mitä jos olenkin epänormaalia ärsyttävämpi, tai tavallista ahneempi ja laiskempi. Mitä jos pitäisi ihan oikeastikin vaatia itseltään minimissään sitä?

Tavallisena päivänä toimin ikään kuin "varmuuden vuoksi". Sitä "varmuuden vuoksi" toimintaa ohjaa joku muu kuin minä, joku muu kertoo säännöt joita noudattaa. Koska niin olisi parempi. Haluan nostaa esiin, että ymmärrän vian olevan minussa, enkä muiden ihmisten kommenteissa. Nainen/syömishäiriöinen ymmärtää asiat niin kuin haluaa ne ymmärtää, enkä usko kenenkään pystyvän varomaan sanojaan niin paljon, etten jostain masennuskauteni pahimmilla hetkillä ymmärtäisi niitä kierosti. Psykatädille puhun järjen äänestä, joka on se ns. aikuinen minäni. Saatan käsittää asioiden todellisen laidan, mutta en kunnolla aina sisäistä sitä. Sen järjen äänen kuunteleminen on todella raskasta, enkä aina yksinkertaisesti jaksa. Väsyessäni sisälläni herää se yksin jätetty pikkulapsi, joka huutaa ja itkee ja kiukuttelee. En vain jaksa olla niin aikuinen, vaikka niin pitäisi.

Huomenna en taida jaksaa jatkaa avautumista tästä, sen sijaan otan kantaa täysi-ikäisten psykiatriseen hoitoon. Ehkä viikonloppuna jaksan kerätä ajatuksiani kasaan enemmän lisäongelmieni suhteen. Puuh:) Otan vastaan tosi mielelläni kommentteja näistä asioista, vaikka niiden pureskelu saattaa hivenen vaikeaa ollakin, niin ehdottomasti rakentavaa loppujen lopuksi.

Tänään hyvin hyvin kevyt lenkki, lihaskuntoa vähän ja joogaa<3 Syön liian vähän, mutta huomenna enemmän (koska ihanan ystäväni luona pitää pitää paremmin huolta itsestään). Ihanaa keväistä torstaita kaikille <3