Rewind, I was already on my way out

Muutaman angstisen päivän jälkeen yritän kertoa positiiviseen äänensävyyn viimeisistä kuukausista. Kai?

Olen vuosia kamppaillut pääni sisällä kaikkien ongelmieni kanssa. Olen yrittänyt unohtaa olevani sairas, olen yrittänyt muistaa olevani sairas, olen yrittänyt kieltää kaiken ja yrittänyt ratkoa ongelmiani vain "tsemppaamalla enemmän". Jos siellä on joku muu, joka on kärsinyt vastaavista ongelmista, olet ehkä kuullut lauseen "mitäpä jos vain yrittäisit enemmän?". Tai vähintään olet uskonut muiden ajattelevan niin. Minä en ole kuullut sellaisia lauseita muilta (okei ihan vähän), mutta oman pääni sisällä satoja kertoja olen huutanut itselleni, että miksi en vain voi muuttua toisenlaiseksi.

Trust me, it doesn't take you too far. Joskus tarvitsemme apua, vaikka haluaisimme kiistää sen tappiin asti.

Kävin sinnikkäästi keskustelemassa muutaman kuukauden lääkärin ja hoitajan kanssa ongelmistani. Sinnikkäästi työnsin ahdistusta sivuun ja ajattelin, että nyt on vihdoin aika olla aikuinen ja ottaa ongelmista tarkemmin selvää. Tein huikeita havaintoja (omasta mielestäni) ongelmien syistä ja seurauksista ja pohdin pitkään, onko osa ongelmista oire vai syy. Se on hassua, että vaikka kuinka asioita on pohtinut mielessään, niin viidentoista vuodenkin jälkeen saattaa löytää uusia ulottuvuuksia. Itse en esimerkiksi ikinä olisi ajatellut, että tunteet ohjaavat toimintaani niin paljon. Lopulta kuulin suustani lauseita, kuten "en tiedä miksi päätin olla syömättä, se tuntui niin itsestään selvältä kun olin muuten pettynyt itseeni". Kaikkein karuinta oli ymmärtää, kuinka paljon kontrollin tunnetta pitää itsellään syömisellä/syömättömyydellä, vaikka olin tappiin asti kiistänyt olevani niin kliseinen syömishäiriöinen.

Toinen ymmärtämäni asia, jonka itse nostin merkityksellisenä esiin oli havainto siitä, että kärsin epänormaalin paljon yksin jäämisen ja hylkäämisen pelosta, mistä pitkälti johtuukin se, että olen kieltänyt ongelmieni olemassa olon ja vieläkin peitän kaikki ongelmani lähes kaikilta. Ainoastaan yksi ystäväni tietää kaiken ja äitini sen verran, että yleensäkin käyn silloin tällöin juttelemassa jonkun kanssa. Äidilleni kerroin vasta pari viikkoa sitten, mutta en suinkaan kaikkia totuuksia, lähinnä totesin edellisen eron olleen niin raskas että mielialani oli laskenut pohjalukemiin. Noh, puolitotuutta. Entisen poikaystäväni reagoidessaan omaan pahaan oloonsa huutamalla minulle syyttä, jättämällä yksin ja reagoimalla kaikkeen niin, että olen vain totaalisen sekaisin ja siitä kaikki ongelmat johtuvat, ruokkivat entistä enemmän pelkoa siitä, että jos ikinä myönnän omaavani minkäänlaista pahaa oloa, kaikki jättävät minut tai sanovat samoin. Minun kanssani on vain mahdotonta elää.

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei masennuksessa tai syömishäiriössä ole mitään hävettävää, sairaus muiden joukossa niin kuin flunssa tai syöpä, mutta jossain hyvin sisällä on olemassa pelko, että ehkä tämä ei pidäkään minun kohdallani paikkaansa. Ehkä minulla se on jotain suunnattoman häpeällistä ja syntistä ja lapsellista. On ollut todella rankkaa myöntää ääneen ja hyväksyä, että minulla on tosiasiallisia psyykkisiä ongelmia, kuten epävakaata persoonallisuutta, yliherkkyyttä tunteiden suhteen sekä ylivaativa persoonana. Ja vaikea-asteinen masennus. On ollut todella vaikea käsittää, että minulla olisi sairaus, joka saattaisi olla  olisi hoidettavissa. Epäuskoa riittää vielä, siksi ehkä välillä väsyn.

Mitä sitten viime viikkoina tapahtui? Kaiken tsemppaamiseni jäljiltä paino oli noussut pari kiloa, mikä minun mittakaavassani oli jotain sietämätöntä, ahdistus syömisestä alkoi nousta. Samaan aikaan vaihtui hoitokontakti ja tapaan psykatädin vain joka toinen viikko entisten kaksi kertaa viikossa olleiden tapaamisten sijaan. Tunsin yhtäkkiä jääneeni totaalisen yksin, että kaikki on ollut täyttä valhetta ja mikään ei ikinä muutu ja minua ei voi korjata. Totaalinen romahdus, jota on ollut vaikea käsittää, koska minun mieleni ei ymmärrä takapakkeja. Ymmärrän ja tunnen masennuksen voimistuvan, mutta en voi käsittää sitä kunnolla ohi menevänä laskuna. Kaaos ja paniikki siitä, että hyvä olo on ollut huijausta ja väsyin totaalisesti mihinkään järkevään ajatteluun ja jaksamiseen parin viikon jälkeen.

Tänäänkin olen väsynyt enkä aio syödä paljon tänäänkään vaikka menen lenkille, mutta jospa aloittaisin taas pikkuhiljaa yrittämisen edes siinä muodossa, etten sulkeutuisi täysin kotiini viikonlopuksi ja söisin jopa masennuslääkkeeni. Jos vaikka yhden viikonlopun yrittäisin olla tahallani aiheuttamatta itselleni hallaa sekakäytöllä ja miettisin asioita uudestaan taas maanantaina.

On tosi vaikeaa päästää irti halusta olla pienempi. Ei ihan vielä.