Home bittersweet home

Istuin aamulla lääkärin ja hoitajan edessä välillä ilmeettömänä, välillä silmät kyyneliä valuen. Puristin nenäliinaa ja sopersin epäselvästi "en tiedä, ehkä, ehkä ei" jokaiseen kysymykseen. En halunnut jäädä osastolle, enkä halunnut enää ketään uutta tuntematonta kyselemään päivistäni välittävän oloiseen äänensävyyn, jota se ei kuitenkaan aidosti ole. Vuorokautta aiemmin kiinnitettynä taas letkuihin kerroin jossain hulluudessani tai kuolemisen laskuhumalassani totuuksia siitä, kuinka olin sanonut viikkoa ja kahta viikkoa aiemmin pelkääväni sitä tunnetta, että jään yksin. Pelänneeni, että jään yksin. Mutta ei ole resursseja, "olet kuitenkin aikuinen ihminen, jota ei voida estää itseään tappamasta, jos niin haluat tehdä".

Totta. Muistan miettineeni tunteja päiviä pitkään noiden sanojen jälkeen, kuinka se oli niin totta. Kuinka tiedän kuitenkin jossain vaiheessa väsyväni, ja jos todella jotain haluan, niin tokihan sen sitten teen. Kaikki on vain hetkellistä harhaa, varsinkin se, että mikään tulisi ikinä muuttumaan. Tätä aiemmin en ehkä ole tarpeeksi paljon halunnut, kuten en nytkään. Tai lähinnä pelkäsin, että olin tehnyt sen huonosti, pelkäsin jääväni puolieloon ymmärtämään kaiken, sen kuinka kaikki saisivat sittenkin tietää. Nojoo.

Muutama tunti tästä eteenpäin, sain vahvistuksen että kaikki menee hyvin, eikä mitään vaurioita pitäisi jäädä (olin ottanut sisäelinvaurioita aiheuttavia lääkkeitä, kappas kun parempaa ei ollut saatavilla). En tiedä suutuinko itselleni, väsyinkö itseeni tai mitä edes halusin, kun heti jäätyäni yksin tyhjensin laukustani uusia lääkkeitä, joiden olemassaolon olin jo unohtanut. Tuijotin lääkepurkkia miettien, ottaako vain muutama nukahtamiseen, sykkeen rauhoittumiseen muutamien muiden kanssa, vai tyhjentää koko purkki. Otin enemmän kuin tarvitsisin, mutta vähemmän kuin mistä mitään haittaa olisi. Yritin rauhoittaa itseäni, kohta nukahdan, edes hetkeksi. Psykiatrian osaston tädit eivät olleet niin vakuuttuneita siitä, että halusin vain nukkua. Toki, olin ajatellut muutakin, mutta ajatuksesta tekoon on pitkä matka. Ei taaskaan ollut varmuutta, ei sillä määrällä.

En tiedä onneksi, mutta minua ei päivää pidemmäksi aikaa voitu pakottaa jäämään, ja jotenkin en taaskaan uskaltanut sanoa mitään. Tai sanoin, mutta pelkäsin väsyväni taas enemmän. Väsyväni niistä seuraavista uusista utelevista silmistä, joita en ollut edes katsonut kunnolla. Vaikka tapasin saman hoitajan monta kertaa, en tunnistaisi häntä vieläkään. Muistan vain äidillisen äänen, joka ärsytti ja inhotti tekovälittävyydessään. Vihasin itseäni jopa siitä ajatuksesta silloin ja nyt, hänhän teki vaan työtään. En ollut vastaanottavainen, vaikka tiesin, etten välttämättä pystyisi huijaamaan itseäni siihen ajatukseen, että pärjään sillä, että tapaan psykatätiä jokatoinen viikko. Ainiin, ja sossutätiä jokatoinen viikko.

"Eikö se sitten auta, että on toinenkin tapaaminen?"
"Jos varaan ajan pankkineuvojalle kahden viikon välein, korjaako se mielenterveyteni?"

Psykatädin olen nähnyt vain kerran kahdestaan, enkä pidä hänestä. Oikeasti en vain pidä siitä, että joudun toistamaan uudestaan kaikki asiat, joista olen jo kerran puhunut. Joita on jo kertaalleen ollut niin raskasta miettiä, etten jaksa uudestaan. Mieluummin olen hiljaa, täysin hiljaa. Psykatäti ihmettelee, kuinka olen sulkeutunut niin täysin, vaikka aiemmin pohdin papereiden mukaan äärettömän avoimesti ja analyyttisesti ongelmiani. Niinpä, väsyin tähän huijaukseen.

Olen ollut  maanantaista asti syömättä, koska osastolla ei tarvinnut. Jipii, olen vain masentunut joten saan olla syömättä kun haluan. Ihmettelen tosin, että onko se viitsimättömyyttä vai huonoa byrokratiaa, kun mitään tietoja ei löydy kolmen kuukauden käynneistäni. Mitäpä siitä, olen mielelläni kuin uusi ihminen uusine valheineni, ei aina tarvitse puhua niin totta.

Anteeksi ärsyyntynyt äänensävy, olen vihainen itselleni koska useamman päivän syömättömyydestä huolimatta olen turvonneen näköinen. Huomenna ehkä kirjoitan, että mitä tässä muutamina kuukausina tapahtui, mitä itsessäni jo korjasin ja minkä rikkonaisuuden löysin uudestaan.

Eikä mitään kivoja kuvia, yhyy.