I am quite lucky, can't deny it

Istun parvekkeella, hengittäen sateen raikastamaa ilmaa. Linnut laulavat ja minusta se kuulostaa kesältä, elämältä; En ole  ikinä ymmärtänyt, miten ne äänet voivat ärsyttää ketään. Sytytän tupakan ja ajatukseni lentävät. Olo on vapaa, helpottunut, kuin rangaistuksista vapautunut. Hetkeä aiemmin olin astunut vaa'alle, hymyillyt helpotukselle peloista. Eilinen, aiempia päiviä huomattavasti suurempi syöminen, ei näkynyt kuin muutamalla sadalla. Tunsin, ja tunnen edelleen, suunnatonta helpotusta. Olin valmistautunut kaatumaan takaisin sänkyyn, ahdistumaan ja itkemään. Kyyneliä valuikin; olin ehtinyt koko yön miettiä ja pelätä sitä pahinta ja pelottavinta eli vaa'an lukemaa.

Joku voi ehkä kyseenalaistaa lauseeni vapaudesta. Mutta, olin vapaa ahdistuksesta. Ainakin hetken.

Laitan soittimen päälle, välittämättä mahdollisesta parvekenaapureiden ihmettelystä. Kuvittelen sormet koskettimille, viulistin vierelle. Soittimesta soi Katie Herzigin "Closest I Get". Avaan erään blogitekstin toiselta kirjoittajalta, jostain syystä pari viikkoa vanha kirjoitus oli mennyt aivan ohi. Rivejä lukiessani hymyn välistä valui kyyneliä. Tunsin pohjatonta onnellisuutta toisen puolesta. Mietin, että ehkä onni ei olekaan niin ihmeellisiä asioita. Suurin onneni on toivo vapaudesta, ja muiden onnesta. Siitä, että näen ympärilleni, tunnen ja välitän.

En koe eilisen olleen epäonnistunut. Eilen lusikoidessani jäätelöä pienestä somasta kulhosta kollegani kanssa puhuimme parisuhteista ja toiveista. Siitä tosiasiasta, että kaikki tarvitsevat välittämistä. Romanttiset suhteet eivät aina toimi, mutta miespuolisen työkaverini jäätelön sotkemat huulet kääntyivät onnelliseen hymyyn hänen puhuessaan nykyisestä avovaimostaan. Hymyilin hänen päätökselleen ostaa kukkia tyttöystävälleen päivän päätteeksi. Illemmalla istuin yhden rakkaimman ystäväni kanssa syömässä, enkä osannut ahdistua liiaksi ruoasta kun kuuntelin samalla hänen tyttömäistä kikatustaan. Puheita käsillä olevasta aikuisuudesta, joka ei ahdistanut vaan tuntui hänestä hyvältä. Uudelta elämänvaiheelta, jossa oli lupa olla onnellinen tuntematta syyllisyyttä. Hän sanoi olevansa onnellinen kun hymyilen. Kun hän uskoo, että uskon vielä itseeni ja elämään. Kyllä, hän tietää ehkä enemmän kuin muut, enkä enää ahdistu siitä niin paljon.

Ajatukseni vaeltavat musiikin soidessa menneisyydessä ja nykyisyydessä. Harrastuksessani, läheisissä ja puolitutuissa, joiden pelkkä tunteminen tekee onnelliseksi. Koen olevani loputtoman onnekas, kun tunnen kaikki ne ihmiset ympärilläni. Osan vain tämän hetken, osan toivon mukaan loppuelämäni. Kaikista ei voi pitää kiinni, mutta olen onnekas kun he ovat käyneet elämässäni. Opettaneet kaikki eri asioita.

Menen sisälle ja nostan äitini vanhan pianon kannen. Laulan sanoilla ikävästä, kiitollisuudesta ja onnellisuudesta. Säestän vapaasti soinnuin, joita en pysty enää toistamaan. Jotkut asiat tulevat vain kerran, mutta eivät välttämättä ole vähemmän merkityksellisiä kuin toiset.

Ei ole puoliksikaan yhtä vaikeaa saada hyväksyntää muilta, kuin saada sitä itseltään

Nenäliinapaketti vasemmalla, kuppi ylihinnoiteltua lämmintä flunssajuomaa oikealla. Sanamuodosta huolimatta, olen vannoutunut käyttäjä. Aina olo paranee, ainakin hetkellisesti.

Kauniista säästä huolimatta mieluummin nyhjötän sohvalla kuin lähden lenkille, eikä se kai hyväksi olisikaan. Ahdistus painaa mieltä, kesä lähenee ja kohta olen kasa lihaksetonta löysää. Päivitän kunto-ohjelmaani haaveillen samalla jaksamisesta ja hyvästä olosta. Vaihdan aiemmasta pois suuret kyykkypainot, lisää toistoja ja vähemmän massaa. Enemmän ja monipuolisempia keskivartaloliikkeitä, löysä on saatava pois. Hetken tunnen olevani hallinnassa, vaikka en edes tee mitään.

Joskus uskon, että jos voisi hallita mielialojaan, voisi hallita itseään. Jos voisin päättämällä olla aina hyvällä tuulella, jaksaisin tehdä enemmän. Jos voisin tahdon voimalla pitää poissa ahdistuksen ja pimeät ajatukset, olisin parempi kaikin puolin. Joskus olemattomallakin energialla voin hyvin, tunnen olevani parempi. Silloin sitä ei yleensä ole ehtinyt kestää pitkään, energiaa on jäljellä entisestä. Pidemmän ajan jälkeen ajatukset alkavat mustua, kyyneliä ilmestyy silmäkulmiin ilman varsinaista syytä. Minulle luonnon ja ihmisyyden lait ovat sitä, että ne ovat vahvempia kuin minä. Ehkä niin kuuluu ollakin, elimistömme on luotu selviytymään. Jos mieleni olisi vahvempi, en välttämättä olisikaan enää tässä, olisin ehkä riuduttanut itseni hengiltä jo paljon nuorempana, kun en ymmärtänyt nykyistäkään vähää omasta hyvinvoinnistani.

Nuorempana laihdutin ehkä eri syistä. Pohjalla samat viattomat kuin nykyäänkin, yksinkertaiset ja inhimilliset toiveet kauneudesta ja vahvuudesta. Silloin muitakin, halu näyttää muille ja tarve tulla huomatuksi. Teini-iässä vallitsivat viidakon lait, kaikki oli sallittua. Elämä oli sosiaalisten taisteluiden kenttä, halusi siihen osallistua tai ei. Piti kuulua joukkoon, piti olla sitä mitä odotettiin, tai mitä luultiin odotettavan. Vasta vuosia jälkikäteen voin myöntää, että pitkään kyse oli myös huomionhakuisuudesta, niin paljon kuin sitä sanaa vihaankin. Kun kukaan ei tajunnut kuinka vaikeaa piilossa oli, toivoin sen näkyvän päältä päin, niin ettei tarvitsisi sanoa mitään.

Pääsinkin pitkälle, mutta omasta mielestäni huomattiin väärät asiat. Todellisuudessa ihan ne oikeat, mutta en halunnut apua niihin väärin, heikkouden merkkeinä pitämiini asioihin. Yksinäisyyteen ja masennukseen (vaikka ystäviä oli ja eikä mikään varsinaisesti ollut vialla.) Silloin masennus oli minusta noloa ja jotain, mitä minun olisi pitänyt voida hallita. Vasta nykyään ymmärrän, ettei mieli välttämättä toimi oikeista naruista vetämälläkään.

Sittemmin sosiaaliset paineet ovat laskeneet, kun olen alkanut uskoa, että olen ihan okei, eivätkä ystäväni ole ystäviäni tappaakseen ihmisyyteni myöhemmin tai puukottaakseen selkääni. En ole pelinappula, olen kulkenut tiettyyn suuntaan koska olen niin itse päättänyt. Olen kasvanut ja ymmärtänyt asioita inhimillisyydestä. Omista ja muiden peloista, jotka heijastuvat päivittäiseen elämään. Siitä, että ystävällisyys aidosti palkitaan, eikä ikinä voi olla itsellä niin huonoa päivää, että sitä olisi oikein purkaa muihin.

Uskon, että minulla on oikeus olla mitä haluan. En tarvitse lupaa laihduttaa, en tarvitse lupaa rikkoa itseäni. En laihdutakaan enää muiden takia enkä halua itse laihtumisesta huomiota. Toki imartelevat lauseet hymyilyttävät, mutta en halua kenenkään tietävän, mitä reittiä olen lopputulokseen kulkenut. Se on muuttunut, en halua laihtua niin sairaan näköiseksi, että kaikki huomaavat pahan oloni, vaan haluan voida hyvin. Haluan olla ylpeä itsestäni, haluan luoda valheellisen mielikuvan siitä, että olen mieleni yläpuolella. En halua olla se, jolle onnistumisen jälkeisen epäonnistumisen jälkeen mielissä irvaillaan. Haluan olla oman inhimillisyyteni yläpuolella, vaikka en siihen ikinä pystyisikään. Joku päivä pelkäänkin herääväni todellisuuten, etten ole yli-ihminen eikä tuo ole mahdollista.

Kunnes huomaan sen, yritän jälleen kerran enemmän kuin ikinä. Toivon enemmän kuin ikinä saavuttavani tilan, jossa voin antaa itseni hengähtää hetken. Levätä vaatimuksista itselleni. Siihen asti, en vain ole tehnyt tarpeeksi.

Kävi niin kuin aina, yritin olla jotain mitä en osaa

Yritin touhukkaasti päivittää ulkoasua. Halusin jotain muuta, ehkä jotain hivenen edes keväisempää. Tumma tuntui synkältä, värit liian pirteiltä. Mustaa ja valkoista, ei tarvitse miettiä enempää. Ulkoasu on kuin minä, ihan ok mutta en pidä siitä. En vain ole mitään parempaa ja kauniimpaa, vaikka haluaisin.

Viikonloppu oli pakollista vaihtelua hallitulle arjelle. Pois tottumuksista, pois tyhjän jääkaapin luota. Ulos ja pitämään kiinni lupauksista, hymyilemään ja keskittymään muihin kuin itseeni. Steriiliin ravintolaan kaapimaan rasvaa lautaselta, viiniä huuhtomaan nielu puhtaaksi tarttuneesta öljystä. Eikä puolenkaan tunnin lenkkiä aamulla.

Sunnuntaina otsa oli lämmin ja kaduin edellisen päivän kesäkuvitelmiani. Kylmettyneitä varpaita ja kohmettuneita sormia. Kylmyyttä tarttuneena luihin ja ytimiin. Peiton alle niiskuttamaan ja sieltä pois vain ruoka- ja kahvipöytään. Halaus ja hymy äidille, valkovuokkoja ja lusikoituja kakkupaloja.

Äiti ei huolehdi kun syön, äiti on iloinen kun näytän kipeydestä huolimatta voivan paremmin kuin aiemmin.

Sanokaa se, kakistakaa ulos mitä mietitte kuitenkin. "No onhan se nyt lihonnut, posketkin ovat pyöristyneet".
Kiitos isä.

Tänään olo on parempi vaikka vähän olenkin jo syönyt, mutta en enää enempää. Minähän en jää itkemään vaan poskista ja vyötäröltä laskee turvotus vielä ennen kuun loppua. Ja sitten olo on taas kevyt. Yksi ja puoli tuhatta grammaa jo kadonneena kevättuuleen.

Grown ups = little boys and girls covered with layers of lies

Jo pidemmän aikaa päässäni on alkanut muotoutua uusia ajatusmalleja. Tai ei ehkä uusia, mutta tietyt lainalaisuudet ja totuudet ovat vakiintuneet. Olen muuttanut mieltäni sairaista, terveistä, ts tekosairaista ja tekoterveistä. Vai aidoista. Vai mistä. "Yhtäkuin" -merkkejähän ei varmuudella voi laittaa minnekään, koska kaikkihan ei ole mustavalkoista, oikeastaan mikään. Onhan sävyjä vaikka muille jakaa, vaikkakaan en paljainsilmin ole ikinä huomannut eroa kahden ripsivärini sävyssä, toisessa lukee "Black 099 - rich black" ja toisessa "Black 090 - rich black". Mutta eihän se ole siltikään sama asia, täysin eri värit (ainakin jos kosmetiikkajättiä on uskominen). En pidä yleistyksistä enkä yksinkertaistamisesta jos se on mahdotonta, mutta luulen etten saa ikinä ajatuksiani mihinkään ojennukseen, ellen kavenna kulmia ja tiivistä "lähessamoja".

(TERVE) = SYÖ = LIHAVA = RUMA

NÄTTI = LAIHA = EI SYÖ = (SAIRAS)

Huomioin, että sanojen paikka ja järjestys on merkityksellinen. Yhtälö ei ole kannanotto siihen, onko tuo todella totta, tai toivoisinko sen edes olevan totta. En tiedä toivonko sen olevan valhettakaan. Osin, osin ei. Tuo on vain malli siihen, miten asiat tällä hetkellä näen. Kaikki muu on heikkouskoisten valheita ja salaliittoja minua vastaan. Tiedän kyllä, kuinka moni estelee hilpeytensä näyttämistä. Sankat joukot irvailevat selkäni takana, kun enää en olekaan niin hallittu ja hillitty, vain kasa epämääräistä roskaa.

Minulle yhteenlaskujeni summa on esimerkki siitä, että elämä on epäreilua.

En osaa kääntää päätäni pois ajatuksesta, että olen lihava, koska uskon todella siihen. Käyttäytymiseni ja puheeni kääntyvät kuin automaattisesti "läski" vaihteelle, sillä nyt on hyväksyttyä haukkua itseään. Ei ole mitenkään häpeällistä julistaa olevansa dieetillä ja syömättä, koska on niin läski. Huudan sitä sisäisesti vielä enemmänkin, mutta varmistan etteivät muut luule etten ole sitä tajunnut. Turhaan punovat pilkallisia juoniaan, maassa olen ja sen kyllä myönnän.

Ennen rauhoitti ajatella, että olen sekaisin. Ettei tämä ole normaalia, vaan jossain on jotain muuta, joka on normaalia. Eniten keväällä väsyin ajatukseen, että jos tämä onkin normaalia, eikä mitään parempaa ole ikinä luvassa. Että muut vain peittelevät, eikä onnea ja nälättömyyttä ole kuin saduissa ja tuonpuoleisessa.

Yks kaks nappulaa, toinen keltainen ja toinen sinertävän valkoinen, ihmisyys langalla kasaan ja kohti uusia erätappioita.


EDIT: Joudun ehkä painottamaan, että omissa kirjoituksissani käsittelen laihuutta reilusti päälle parikymppisten osalta, teini-ikäisten kohdalla on aika eri säännöt ja pelit jopa. Plus en edes itse tiedä mitä tarkoitan laihalla, mutta en anorektista enkä toisaalta hoikkaa. Jotain olematonta ihannetta, ehkä.

...but I'm ugly if I'm fat. Oh you think so too?

Hetkiä eilisen illalla, kun joku vieressä toteaa lihavuuden olevan vastenmielistä. Ihan hetken olen iloinen siitä, että kerrankin joku ei lausu niitä iänikuisia valheita sisäisestä kauneudesta. Sen hyvän hetken jälkeen tunnen liianliian ison ihraisen vartaloni ja yritän kadota sohvan rakoon.

"Onneksi sun ei tarvitse tuollaista huolehtia, et varmasti edes pysty lihoamaan vaikka yrittäisit".

HAHAA luulet vain! Paniikki alkaa levitä kiihtyvällä sykkeellä, tärisevillä käsillä ja levottomilla ajatuksilla. En osaa liiaksi vielä välittää siitä, mitä tämä kyseinen henkilö minusta toivoo, mutta kun kerran joku nyt ääneen sanoi ikuiset epäilykseni, sehän on se ainoa totuus mitä maa päällään kantaa. Ja eihän tämä ole mitään hallittua, enhän minä ole mitään hallittua. Yksi kaksi hairahdusta ja syöksykierre on valmis ja varma, aamulla herään tuhatkiloisena. Ja silloin kaikki miettivät niitä samoja asioita mielessään, joita useimmat eivät vain ääneen uskalla sanoa:

Onpa vastenmielinen näky. Hyi.

Viereinen käsi laskeutuu reidelleni ja päässäni särkyy miljoonittain laseja pieniksi sirpaleiksi. Kaikista seonneinta, halusin tyhjentää koko jääkaapin ja kaiken kaikkialta, pursua ulos vaatteista entistä enemmän ja vihata itseäni entistä pahemmin. Raapia ranteet verille ja viiltää vatsa arville. Nousen ylös ja juoksen mitään sanomatta huuhtomaan ovaalinmuotoisia unilääkkeitä kurkusta alas. Sen verran vain, etten varmuudella joudu olemaan hereillä varttia pidempään. Ilmoitan meneväni nukkumaan ja ryömin peiton alle kasvot puutuneina.

"Onhan kaikki ihan okei? Ethän sä oo suuttunu mistään?"
No mietippä sitä siinä saatana! En, aamulla pitää vain nousta aikaisin niin pitää nukkua"

En osaa kieltää yöksi jäämistä, tai oikeammin en jaksa edes keskustella. Miehen vongatessa seksiä ja kuljettaessaan käsiään mahallani tunnen pääni ja ruumiini täyttäneen ihran kaikkialla. Kuultujen sanojen muuttuessa puuroksi ja näkökentän mustaksi sumuksi, vannon etten syö kolmeen päivään mitään. Envarmastienvarmastienvarmasti.

End of story ja uusi päivä, enkä saa enää niin vahvasti kiinni eilisen itsevihasta tai kitkeristä ajatuksista. Ajatuksissani en osaa perustella mitään mihinkään suuntaan, mutta tiedän muistavani taas illan pimeässä. Pakko olla vähemmän.

Days of good feeling

Aamulla herätyskello pirisi auringonnousun aikaan, juoksulenkkarit jalkaan ja ulos. Ilmassa tuoksui kesä, puissa näkyi jo paljon pienenpieniä lehtiä ja linnut lauloivat. Rakastan juuri tällaisia aamuja ja juoksulenkkiä ilman musiikkia. Kuin olisi yksin maailmassa, ajatukset lentävät vapaammin ja on helppo hengittää. Kevyt tunne tuli myös tyhjästä vatsasta, joskin tunnollisesti kotiin tultuani ja suihkussa käytyäni kauhoin purkista raejuustoa.

En tunne itseäni enää niin sairaaksi, ruoka aamutuimaan ei tunnu täydeltä synniltä. Jotenkin silti piti käyttää sanaa "kauhominen", vaikka otin vain pari teelusikallista.. Lounaan jätän yhtä tunnollisesti väliin, ei ole nälkä eikä siis tarvetta.

Kevään tullen olo on kuitenkin ollut monin verroin talvea kevyempi. En jotenkin halua enkä osaa lukea jälkikäteen vanhoja tekstejäni. Tällä hetkellä on vaikea edes tunnistaa itseään niistä kaikista synkeimmistä riveistä. Muutama vilkaisu ja selain kiinni. Pahimmat ajatukset tuntuvat täysin vierailta, kun elämällä tuntuu tällä hetkellä olevan niin paljon annettavaa. Puhelimesta kuuluu ääni viestin merkiksi, ja hymyilen varovasti tekstiä lukiessani. Poikkeuksellisesti, tässä tapauksessa ei ole mitään väärää tai kiellettyä. Ei vaarallista eikä pelottavaa. Sehän se vasta pelottavaa onkin, ei mitään käytännön estettä sille, että jonkun kanssa olisi hyvä olla.

Silti, jotain tuttua aiemmasta on tässäkin hetkessä. En taaskaan osaa laittaa kahviin kuin rasvatonta maitoa ja sitäkin varoen, enkä iltaisin televisiota tuijottaessani mussuta mitä ties. Jääkaapissani on kaksi purkkia raejuustoa ja pakkasessa vihanneksia. Sisimmässä käy lämmin aalto, en tunne itseäni niin pilalla olevaksi. En kestä ajatusta siitä, että jonkun tarttuessa vyötäröltä käsi uppaisi liian pehmeään. Ajatus ei lähde pois eikä päästä lounaalle, ja olen siitä salaa iloinen. Paskat, olen riemuissani.

..ja kyllä, ehkä ihanihan vähän pelkään viime syksyn ja talven pimeyden tulevan takaisin. Toivon vain, ettei kaiken tämän valon keskellä niin voi käydä.

Happiness is so absurd thing, that you just can't stop wondering if it truly exists

Kymmeniä kertoja olen miettinyt, että lopetan kaiken enempää ajattelematta. Satoja kertoja on käynyt mielessä, ettei tämä lopu ikinä. Tuhansia kertoja vannonut lopettavani syömisen heti tähän paikkaan. Miljoona kertaa olen huutanut itselleni pääni sisällä, että olen jotain loputtomasti huonompaa ja epäonnistuneempaa, kuin kukaan muu.

Kaikki kymmenet, sadat, tuhannet ja miljoonat kerrat olen aina jatkanut eteenpäin. Sillä jaksan, luulisin. Mitä se yksi, luovuttamisen kerta olisi sitä ajatusta vasten, että olen kaikki kerrat jatkanut yrittämistä.

En tiedä missä olen sitten olen onnistunut, tai missä epäonnistunut. Joka päivä joku hymyilee minulle, tietäen tai tietämättä jotain. Jotain ehkä näkyy silmissä, näen sitä itsekin monesti muiden silmissä. Epäuskoa, surua, matkalla olemista jossain ihan muualla. Enkä voi pelastaa ketään itseltään, vaikka kuinka haluaisin, mutta voin sentään siltä pahimmalta pelastaa itseni. Samalla toivoa ja rukoilla, että muut tekevät samoin. Eivät ikinä lopeta yrittämistä.

Minähän olen hölmö, yritän asioida, joiden uskon tekevän itseni onnelliseksi. Joskus puutkin kaatuvat tuulessa, mutta yleensä kannosta kasvaa uusi puu. Kaiketi jaksan loputtomiin uskoa siihen, että kaikki on itsestäni kiinni. Eihän minulle voi käydä mitään, ikinä. Naiivia juu, olisin viisaampi jos pystyisin. Tekisin kaiken aina oikein, jos voisin ja osaisin. Minäkin olen vain ihminen, enkä voi kuin yrittää.

Nyt en tiedä ihan mitä ajatella menneistä päivistä. Koko ajan vähemmän, koko ajan myös jaksan vähemmän. Olo on vetämätön, eilenkin jäin sängynpohjalle koko päiväksi, koska ystävieni kanssa olisi pitänyt mennä syömään. Olin varma, etten pysy kohtuudessa jos menen. Ehdinhän nähdä heitä myöhemminkin, ehdinhän? Nyt olen vain vakuuttunut, etten ole oma itseni jos pysyn tällaisena. Ihan paripari kiloa vain, jotta en häpeä itseäni tauotta. Etten koko ajan mieti, miltä näytän enkä koko ajan tunne, että se ylimääräinen pilaa kaiken mitä sanon tai teen. Mikään ei ole tarpeaksi tai hyvin tehty, koska olenhan tällainen.

Hullua ja sekavaa, ehkä myöhemmin olen sanoissani enemmän järjissäni:) Halauksia teille kaikille, nauttikaa ihanan ihanasta säästä!

Rakastaako joku muukin kenties viheriöiviä koivuja? Lovelove, kesäkesä!

Long time no see

En ole kirjoittanut, lukenut, ehtinyt, jaksanut, välittänyt... sama laulu jatkuu vähän eri sanoin. Olen ollut saamaton, laiska, lihavalihavalihava eikä ole kiinnostanut tippaakaan. Paino on pysynyt aika hyvin samana, mutta epäilys kalvaa mieltä tauotta; se viimeinenkin lihasmassa on muuttumassa ihraksi. Yhyy.

Think pink, think pink. Mieliala on pysynyt ihmeen korkealla kaikesta epäyrittämisestä huolimatta. Olen tehnyt ystävieni kanssa kivoja juttuja, töissä olen ollut tehokas vaikka kaaos ei ota laantuakseen, lenkilläkin olen jaksanut hölkkäillä. Vappu oli muuten tosi kiva, alkuun ahdistuin kaikesta ihan tyhmästä, ennen kaikkea töistä ja kiireestä, mutta lopulta stressi hellitti; joskus on asioita, joille ei vain voi mitään. Turhia murehtiminen ja negatiivisissa ajatuksissa rypeminen ei tuo mitään hyvää. Minulla oli vaaleanpunainen, iso sydänpallo ja paljonpaljon serpentiiniä kaulassa. Niitä pieniä suuria asioita.

Okei positiivisuudesta huolimatta, vaatekauppojen lähellekään en ole mennyt, vaatteiden pukeminen aamuisin aiheuttaa paniikin. Tunnen oloni rumaksi kaikessa ja kaikkein mieluiten vain veistäisin ylimääräisen pois. En jaksa odottaa vähenemistä, joka on aina liian hidasta.

Miten muutama kilo saa olon niin vastenmieliseksi? Miksi mielenterveyteni rikkoutuu pienestäkin liiasta, miksi se pieni tuntuu vuorilta? Nyt en lannistu vaikka mitä kävisi, läskit mäkeen ja lenkille! Yksi salaatti lounaaksi ja muu saa unohtua.

Hirmuisesti silti hymyilytti, että muutama uusi on liittynyt seuraamaan! Halauksia teille ja kaikille vanhoille rakkaille♥ Nyt hymyillään, tehdään kaikkea mikä tekee elämästä elämisen arvoisen ja unohdetaan negatiiviset ajatukset!

PS. Nyt aikuisten oikeasti pitää joku päivä skarpata ja päivittää ulkoasu.