Kauniista säästä huolimatta mieluummin nyhjötän sohvalla kuin lähden lenkille, eikä se kai hyväksi olisikaan. Ahdistus painaa mieltä, kesä lähenee ja kohta olen kasa lihaksetonta löysää. Päivitän kunto-ohjelmaani haaveillen samalla jaksamisesta ja hyvästä olosta. Vaihdan aiemmasta pois suuret kyykkypainot, lisää toistoja ja vähemmän massaa. Enemmän ja monipuolisempia keskivartaloliikkeitä, löysä on saatava pois. Hetken tunnen olevani hallinnassa, vaikka en edes tee mitään.
Joskus uskon, että jos voisi hallita mielialojaan, voisi hallita itseään. Jos voisin päättämällä olla aina hyvällä tuulella, jaksaisin tehdä enemmän. Jos voisin tahdon voimalla pitää poissa ahdistuksen ja pimeät ajatukset, olisin parempi kaikin puolin. Joskus olemattomallakin energialla voin hyvin, tunnen olevani parempi. Silloin sitä ei yleensä ole ehtinyt kestää pitkään, energiaa on jäljellä entisestä. Pidemmän ajan jälkeen ajatukset alkavat mustua, kyyneliä ilmestyy silmäkulmiin ilman varsinaista syytä. Minulle luonnon ja ihmisyyden lait ovat sitä, että ne ovat vahvempia kuin minä. Ehkä niin kuuluu ollakin, elimistömme on luotu selviytymään. Jos mieleni olisi vahvempi, en välttämättä olisikaan enää tässä, olisin ehkä riuduttanut itseni hengiltä jo paljon nuorempana, kun en ymmärtänyt nykyistäkään vähää omasta hyvinvoinnistani.
Nuorempana laihdutin ehkä eri syistä. Pohjalla samat viattomat kuin nykyäänkin, yksinkertaiset ja inhimilliset toiveet kauneudesta ja vahvuudesta. Silloin muitakin, halu näyttää muille ja tarve tulla huomatuksi. Teini-iässä vallitsivat viidakon lait, kaikki oli sallittua. Elämä oli sosiaalisten taisteluiden kenttä, halusi siihen osallistua tai ei. Piti kuulua joukkoon, piti olla sitä mitä odotettiin, tai mitä luultiin odotettavan. Vasta vuosia jälkikäteen voin myöntää, että pitkään kyse oli myös huomionhakuisuudesta, niin paljon kuin sitä sanaa vihaankin. Kun kukaan ei tajunnut kuinka vaikeaa piilossa oli, toivoin sen näkyvän päältä päin, niin ettei tarvitsisi sanoa mitään.
Pääsinkin pitkälle, mutta omasta mielestäni huomattiin väärät asiat. Todellisuudessa ihan ne oikeat, mutta en halunnut apua niihin väärin, heikkouden merkkeinä pitämiini asioihin. Yksinäisyyteen ja masennukseen (vaikka ystäviä oli ja eikä mikään varsinaisesti ollut vialla.) Silloin masennus oli minusta noloa ja jotain, mitä minun olisi pitänyt voida hallita. Vasta nykyään ymmärrän, ettei mieli välttämättä toimi oikeista naruista vetämälläkään.
Sittemmin sosiaaliset paineet ovat laskeneet, kun olen alkanut uskoa, että olen ihan okei, eivätkä ystäväni ole ystäviäni tappaakseen ihmisyyteni myöhemmin tai puukottaakseen selkääni. En ole pelinappula, olen kulkenut tiettyyn suuntaan koska olen niin itse päättänyt. Olen kasvanut ja ymmärtänyt asioita inhimillisyydestä. Omista ja muiden peloista, jotka heijastuvat päivittäiseen elämään. Siitä, että ystävällisyys aidosti palkitaan, eikä ikinä voi olla itsellä niin huonoa päivää, että sitä olisi oikein purkaa muihin.
Uskon, että minulla on oikeus olla mitä haluan. En tarvitse lupaa laihduttaa, en tarvitse lupaa rikkoa itseäni. En laihdutakaan enää muiden takia enkä halua itse laihtumisesta huomiota. Toki imartelevat lauseet hymyilyttävät, mutta en halua kenenkään tietävän, mitä reittiä olen lopputulokseen kulkenut. Se on muuttunut, en halua laihtua niin sairaan näköiseksi, että kaikki huomaavat pahan oloni, vaan haluan voida hyvin. Haluan olla ylpeä itsestäni, haluan luoda valheellisen mielikuvan siitä, että olen mieleni yläpuolella. En halua olla se, jolle onnistumisen jälkeisen epäonnistumisen jälkeen mielissä irvaillaan. Haluan olla oman inhimillisyyteni yläpuolella, vaikka en siihen ikinä pystyisikään. Joku päivä pelkäänkin herääväni todellisuuten, etten ole yli-ihminen eikä tuo ole mahdollista.
Kunnes huomaan sen, yritän jälleen kerran enemmän kuin ikinä. Toivon enemmän kuin ikinä saavuttavani tilan, jossa voin antaa itseni hengähtää hetken. Levätä vaatimuksista itselleni. Siihen asti, en vain ole tehnyt tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti