Kaikki kymmenet, sadat, tuhannet ja miljoonat kerrat olen aina jatkanut eteenpäin. Sillä jaksan, luulisin. Mitä se yksi, luovuttamisen kerta olisi sitä ajatusta vasten, että olen kaikki kerrat jatkanut yrittämistä.
En tiedä missä olen sitten olen onnistunut, tai missä epäonnistunut. Joka päivä joku hymyilee minulle, tietäen tai tietämättä jotain. Jotain ehkä näkyy silmissä, näen sitä itsekin monesti muiden silmissä. Epäuskoa, surua, matkalla olemista jossain ihan muualla. Enkä voi pelastaa ketään itseltään, vaikka kuinka haluaisin, mutta voin sentään siltä pahimmalta pelastaa itseni. Samalla toivoa ja rukoilla, että muut tekevät samoin. Eivät ikinä lopeta yrittämistä.
Minähän olen hölmö, yritän asioida, joiden uskon tekevän itseni onnelliseksi. Joskus puutkin kaatuvat tuulessa, mutta yleensä kannosta kasvaa uusi puu. Kaiketi jaksan loputtomiin uskoa siihen, että kaikki on itsestäni kiinni. Eihän minulle voi käydä mitään, ikinä. Naiivia juu, olisin viisaampi jos pystyisin. Tekisin kaiken aina oikein, jos voisin ja osaisin. Minäkin olen vain ihminen, enkä voi kuin yrittää.
Nyt en tiedä ihan mitä ajatella menneistä päivistä. Koko ajan vähemmän, koko ajan myös jaksan vähemmän. Olo on vetämätön, eilenkin jäin sängynpohjalle koko päiväksi, koska ystävieni kanssa olisi pitänyt mennä syömään. Olin varma, etten pysy kohtuudessa jos menen. Ehdinhän nähdä heitä myöhemminkin, ehdinhän? Nyt olen vain vakuuttunut, etten ole oma itseni jos pysyn tällaisena. Ihan paripari kiloa vain, jotta en häpeä itseäni tauotta. Etten koko ajan mieti, miltä näytän enkä koko ajan tunne, että se ylimääräinen pilaa kaiken mitä sanon tai teen. Mikään ei ole tarpeaksi tai hyvin tehty, koska olenhan tällainen.
Hullua ja sekavaa, ehkä myöhemmin olen sanoissani enemmän järjissäni:) Halauksia teille kaikille, nauttikaa ihanan ihanasta säästä!
Rakastaako joku muukin kenties viheriöiviä koivuja? Lovelove, kesäkesä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti