Kävi niin kuin aina, yritin olla jotain mitä en osaa

Yritin touhukkaasti päivittää ulkoasua. Halusin jotain muuta, ehkä jotain hivenen edes keväisempää. Tumma tuntui synkältä, värit liian pirteiltä. Mustaa ja valkoista, ei tarvitse miettiä enempää. Ulkoasu on kuin minä, ihan ok mutta en pidä siitä. En vain ole mitään parempaa ja kauniimpaa, vaikka haluaisin.

Viikonloppu oli pakollista vaihtelua hallitulle arjelle. Pois tottumuksista, pois tyhjän jääkaapin luota. Ulos ja pitämään kiinni lupauksista, hymyilemään ja keskittymään muihin kuin itseeni. Steriiliin ravintolaan kaapimaan rasvaa lautaselta, viiniä huuhtomaan nielu puhtaaksi tarttuneesta öljystä. Eikä puolenkaan tunnin lenkkiä aamulla.

Sunnuntaina otsa oli lämmin ja kaduin edellisen päivän kesäkuvitelmiani. Kylmettyneitä varpaita ja kohmettuneita sormia. Kylmyyttä tarttuneena luihin ja ytimiin. Peiton alle niiskuttamaan ja sieltä pois vain ruoka- ja kahvipöytään. Halaus ja hymy äidille, valkovuokkoja ja lusikoituja kakkupaloja.

Äiti ei huolehdi kun syön, äiti on iloinen kun näytän kipeydestä huolimatta voivan paremmin kuin aiemmin.

Sanokaa se, kakistakaa ulos mitä mietitte kuitenkin. "No onhan se nyt lihonnut, posketkin ovat pyöristyneet".
Kiitos isä.

Tänään olo on parempi vaikka vähän olenkin jo syönyt, mutta en enää enempää. Minähän en jää itkemään vaan poskista ja vyötäröltä laskee turvotus vielä ennen kuun loppua. Ja sitten olo on taas kevyt. Yksi ja puoli tuhatta grammaa jo kadonneena kevättuuleen.