Sosiaalisen syömisen suunnaton vaikeus

Yö meni takkuillen, alkuun ei uni tullut ja senkin jälkeen heräilin vähän väliä. Kyyneliä valui selittämättä, niin kuin monena muunakin yönä. Monesti yöllä herätessäni ja yhtäkkisesti itkeskellessäni en osaa edes selittää itselleni, mikä sen aiheuttaa. Yksittäisiä ajatuksia, todella todella vanhoja ja vähemmän vanhoja. Sanoja, satuttavia syytöksiä, miksi jostain ei pääse eroon koskaan?

Ei lounasta, mutta illalla ystävä tulee kyläilemään. Mitäs muutakaan sitä tehtäisiin kuin syötäisiin? Aaah♥ not. Ystävä tietysti on ♥, ymmärrys ja ainainen tuki. Ensimmäinen ja ehkä jopa ainut, jonka voin luottaa pysyvän vierellä vaikka mikä olisi. Vaikka tekisin mitä virheitä tai kertoisin omasta mielestäni liikaakin, niin ikinä ei ole tullut tuomioita tai ilkeitä sanoja. Rakastan ♥ Silti, koska hän ajattelee parastani aina, ei voi ihan kaikkea paljastaa. Olisiko vähän huono olo? Tai ettei yksinkertaisesti maistuisi niin paljon? Vähän, toivottavasti mahdollisimman vähän. Vihreää salaattia paljon.

Huomennakin kokkaillaan, tosin eri seurassa. Viiniä lasiin ja kynttilöitä palamaan. En haluaisi juoda ollenkaan. Yksin, pimeässä ja kuulokkeet korvilla, en niin välitä siitä energiasta kun pitää saada turrutettua kipua, mutta juhlan vuoksi se tuntuu niin... Luvattomalta.

Näin se on aina yhteisten illallisten kanssa. Silloinkin kun menee vähän paremmin. Siitä ei ikinä ole tullut helppoa, mutta välillä sentään ahdistuksesta huolimatta vain sinnittelen. Näinä vaikeampina aikoina alan harkita osallistumiseni perumista, tulee äkkinäisiä "sairastumisia" jne, pian huomaankin istuvani yksin kotona joka ilta. En haluaisi, mutta yhtäkkiä pelot ovat liian suuret. Miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Seurustellessa jokainen yhteinen ruokailu oli tuskaa. Tuijottelua ulos ikkunasta, ikuisuuden kestävää ruoan palasten närppimistä, tuolissa asennon etsimistä. Lopulta oltiin aina siinä tilanteessa, että poikaystävä oli valmis ennen minua, istuipa siinä sitten kohteliaasti tuijottamassa ruokailuani. Se oli pahinta, piti jättää aina kesken. En vaan kestä, jos joku katsoo yksin minua kun syön. Kahden keskiset ruokailut kasvokkain kenen kanssa tahansa ovat edelleen piinaa.

Pitää yrittää vain sinnitellä läpi tämä päivä ja huominen. Pari tuntia liikuntaa molemmille päiville, ehkä se helpottaa.

Juoksuun vasta viimeisellä minuutilla

Ahdistusahdistusahdistus. Yritin taas hetket olla toiveikas, yritin unohtaa ahdistuksen ja pahan olon, taas se vain hiipii paikalle. Odottelen vastauksia, joita ei kuuluu. Yrittelen järjestellä asioita, näennäisesti ne järjestyvätkin, mutta vain näennäisesti. Siirrän kaikkea viimeiseen hetkeen, odotan lamaantuneena jotain ihmettä, jotain tapahtuvaksi. En tiedä yhtään mitä odotan, mutta jotain. Yritän pitää itseni kiireisenä, jotta unohtaisin kaiken muun. Lopulta kalenteri on täynnä, ihan liian täynnä, ja alkaa taas tuntua väsymystä. En jaksa en jaksa en jaksa tottakai jaksan ! Pakkohan se on?

Yrttiteetä ja kylmenevää ilmaa. Tupakansavua ja katkeilevia ajatuksia. Tänään en ole vähemmän, mutta en enemmänkään. Eilistä ja muutamaa sataa (ihan turhaa!!) ylimääräistä muistellessa se on ehkä silti ihan okei. Ehkä kaikki on ihan okei. Tuntuu silti siltä, etten yritä tarpeeksi. Asiat eivät tapahdu tarpeeksi nopeasti, pitäisi tuntea tyhjyyttä kaikkialla, mutta en keskity tarpeeksi. Välillä on huono olo ja heikottaa, silloin tuntuu paremmalta.

Piristyn. Pitää piristyä.

Syksyllä on sentään kynttilät. Ja tähtitaivas.

Kuluisit aika nopeammin

Aamu alkoi väsyneesti, vaikkakin heräsin jo ennen herätyskellon soittoa. Tänään pääsen lähtemään töistä aikaisin, teelle ystävän kanssa. Hänen kanssaan vitsaillaan miehistä ja urheilusta, turvonneesta vatsasta ja rasittavista työkuvioista. Hänen kanssaan kaikki tuntuu hauskalta, naurun turvin unohdan sen, että tosiasiassa nuo asiat eivät naurata yhtään. Se miten ne tällä hetkellä menevät.

Eilinen, no ei se mennyt huonosti. Itseasiassa juuri niin kuin suunnittelin. Jotain pientä söin ja liikuin paljon. Silti illalla oli pieni ahdistus, ei tuntunut yhtään siltä että päivä olisi ollut onnistunut. Tiedän mitä tavoittelen, suunnitelmissa pysymisestä huolimatta en tunne siltikään onnistuvani. Ehkä olen liian vanha tällaisiin hölmöyksiin, ymmärrän koko ajan kaiken tekemäni olevan hölmöä ja lapsellista. En sano etteivät ikäiseni tee niin, he ovat vain fiksumpia ymmärtääkseen, ettei kaikkea pidä sanoa ääneen, tai edes kirjoittaa minnekään. Tunnen olevani huono, koska olen kiinni samoissa ongelmissa kuin jo yli kymmenen vuotta sitten. En ole kehittynyt minnekään, en ole löytänyt sitä itsevarmuutta, mistä nuorempana minulle toitotettiin.

Itsevarmuus on kauneutta. Sitähän kaikki tavoittelevat, hyvää tunnetta itsestään sisäisesti ja ulkoisesti.

Olen taas alkanut epäröidä, kuten teksteistä ehkä huomaa. En silti epäröi tarpeeksi muuttaakseni vielä mitään. Pääsinhän vasta uudestaan vauhtiin.

Eräs ystäväni ottaa liian usein puheeksi entisen elämäni, johon kuului joku. He ovat edelleen ystäviä, niin kuin ennen "meitä", kuulen kuulumiset, uudet tapailut muiden kanssa, suunnitelmat ja kaiken. Kaiken mistä en haluaisi oikeastaan edes kuulla. En ole valmis olemaan tuntematta mitään, enkä halua tuntea ikävää kohti jotain, minne en todellisuudessa halua palata.

Menneisyys. Se on asia, jota ei yleensäkään kannata katua. Kaikki virheet ovat kasvattaneet, kaikki tapahtumat, niin hyvät kuin huonotkin, ovat tehneet minusta sen, joka olen tänä päivänä. Sen ainoan minäni, jonka tunnen. Olisin saattanut tulla joksikin ihan erilaiseksikin, mutta sillä ei ole väliä, koska olen tällainen tänään. Huomenna taas erilainen, puolen vuoden päästä vielä jotain muuta. Elämä opettaa niin paljon, että pitää olla iloinen kaikista kokemuksista, jotka joko kasvattavat tai saavat luottamaan tulevaan.

Miksi en siis nyt osaa olla iloinen tästä kesäisestä opetuksesta, miksi vasta myöhemmin?
Miksi en osaa olla iloinen yhdestäkään syksyisestä päivästä, kun vaatteet tuntuvat samalla liian pieniltä?

Onhan sentään maanantai

Jokainen laihduttaja, elämäntapojaan muuttava tai jotain muuta muutosta kaipaava tietää, mitä maanantait tarkoittavat. Maanantaina alkaa uusi elämä. Maanantaina aloitan laihdutuksen. Maanantaina teen kaiken paremmin kuin viime viikolla. Maanantaina sitten.

Maanantait tarkoittavat ennen kaikkea päiviä, jolloin piti tapahtua jotain. Olisiko tämä se maanantai, jolloin todella tapahtuu jotain, enkä vain suunnittele sitä?

Ainakaan vaaka ei ole se, mikä saa tänään hymyilemään. Ehkä se on parempi niin, sillä tunnetustihan ihmisen pitää olla tarpeeksi pohjalla tehdäkseen yhtään mitään. Miksi sitä pitää aina odottaa ihan liian pitkään? Tähänkin tilanteeseen tultiin, koska odotin ihan liian pitkään, kaikkea. Odotin asioiden muuttuvan ilman, että pitäisi varsinaisesti tehdä yhtään mitään. Miksi? Koska olen laiska, naiivi, laiska ja naiivi.

Tänään aamulla tein siis kaiken paremmin, onhan maanantai. HUPS oho eikun enpäs tehnyt yhtään mitään! En käynyt lenkillä niin kuin piti, en ollut pirteä ja iloinen niin kuin piti, en sitä enkä tätä. Onhan maanantai. 

Okei itsesääli nurkkaan ja puheista tekoihin. Lounaan sijaan kävin sentään kävelyllä ja iltapäivällä ohitin työpaikan kahvipullan ilman pitään tuskaa. Iltapäivällä menen ystäväni luokse teelle ennen treenejä, ja sen jälkeen kun olen onnistuneesti pelastanut itseni ikuiselta ruoan tyrkyttämiseltä palkitsen itseni hyvällä mielellä. Olen kerrankin tyytyväinen itseeni, edes lyhyen hetken. Koska oppii siihen, ettei aina jää miettimään mikä olisi voinut mennä paremmin?

Koska opin siihen, etten jää aina miettimään, miten voisin olla parempi? Vähemmän ja parempi?

You are a fool if you think you know who you are

Olo on vähän parempi kuin eilen. Perjantai-ilta oli pahin. Liikaa totuuksia, liikaa asioita joita en olisi halunnut kuulla. Saatat pelätä jonkin asian olevan totta, mutta yrittää uskoa parempaan. Saatat jopa tietää, että kyllähän se on niin, mutta et halua uskoa siihen. Kaikkihan tietävät, ettei masennuksesta kärsivän kanssa ole helppoa. En kiellä että olen sellainen, kyllähän parhaat ystäväni nykyään tietävät.

Tuntuu, että olen muuttunut muiden silmissä. Olen yhä itseni, mutta en pysty valehtelemaan kun kysytään suoraan. En voi olla itkemättä kun asioita kerrotaan suoraan. Enkä ainakaan voi kieltää sitä totuutta, että totuus vasta liian kipeä onkin. Kaikille. Olen liikaa kaikille.

Totta on myös se, että jos täällä aikoo vielä olla, pitäisi pyrkiä parempaan. Itsesääliin vaipuminen on pahinta, mutta ei siksi etten haluaisi sitä. Ihan vain siksi, että tiedän jääväni yksin, jos annan sen kaiken näkyä ja jos kerron sen kaiken mitä tunnen. En pysty itsekään aina lukemaan uudestaan pahimmista ajatuksistani, miten sitten joku muu? Miksi on niin vaikeaa valehdella edes muille, että kaikki tulee olemaan okei? Ehkä siksi, etten usko siihen yhtään. Tänään en tunne kuolevani kipuun jokaisella hetkellä, ehkä se on merkki paremmasta? Tai ehkäpä se on merkki siitä ihanasta kuherruskuukaudestani syömättömyyden kanssa, joka on vasta aluillaan. Tällä hetkellä se on ainoa asia, joka tuntuu hyvältä. Kuinka hullua.

Toki edelleenkin tekee pahaa myöntää tiettyjä asioita. Tiettyjä motivaation lähteitä. Mikä tekee tästä niin hienoa? Mikä tekee laihtumisesta kaiken arvoista? Olen sanonut aiemminkin, että itseni kestäminen suurempana on vain jotenkin mahdotonta. Inhoan peilikuvaani joka hetki, tunnen itseni rumaksi, tunnen olevani liikaa ja ihan liian vähän. Heikko, ahne, ällöttävä. Se ei siltikään selitä sitä, että pitkästä aikaa haluaisin vain olla mahdollisimman vähän. En sopivasti, en hoikka, en kiinteä, vaan haluan tuntea sen avuttomuuden, jossa tuulikin voi kaataa. Ehkä haluan ensimmäistä kertaa apua, mutta en uskalla sitä pyytää. Ehkä haluan näyttää siltä miltä sisältä tuntuu. Nämäkin ovat vain "ehkä", en rehellisestikään osaa sanoa. Järkevä minäni haluaa tietää syyn, devil on the other side haluaa olla kyselemättä ja kyseenalaistamatta, sillä lopputulos keinoja kaihtamatta on tärkeintä. Ei se mene niin, silti yritän lopettaa kyselemisen. Ehkä kaipaan vain jotain suuntaa mihin lähteä. Ja osittain, ei vaan suurimmaksi osaksi, haluan unohtaa ikävän entistä poikaystävääni kohtaan. Haluan unohtaa kaiken sen kivun, mitä se koko asia aiheutti.

Kun vain voisi herätä uudestaan puolen vuoden päästä, ohittaa edes osan seuraavina kuukausina tuntuvasta kivusta. Vanhasta ja uudesta.

Söin eilen ja tänään, vaikka ei pitänyt. Ahdistus, muistan paremmin huomenna. Pitäisi ottaa tiukemmat säännöt. Juoksemaan tunniksi myöhemmin.

En ole kertonut kuinka paljon olen. Kerron sen lähitulevaisuudessa.

You can be too afraid to live. But your fears are lies.

Viikonloppu. Se merkitsee useimmille ihanaa vapautta arjen kiireistä, aikaa nähdä ystäviä ja aikaa nauttia elämästä. Lauantait ovat ahdistavia, jos jään yksin. Tiedän, aina voin mennä jonnekin, mutta ikinä en tule pääsemään pakoon itseäni. Ahdistus ja pelokkaat ajatukset seuraavat kaikkialle. Sunnuntaisin onneksi jo helpottaa, silloin tietää uuden viikon alkavan hetken kuluttua. Sitä voi yrittää uskoa, että se on parempi kuin edellinen, vaikka yleensä se on päinvastoin. Pitäisi yrittää uskoa.

En halua lopettaa, vaikka kaikki tuntuu menevän huonommaksi jatkamalla. Koko viikko oli ahdistusta, kaikki tapaamiset pitää suunnitella huolellisesti, jotta minnekään ei joudu syömään. Miten sitä aikuinen pelkääkin niin paljon ruokaa? En halua halua halua. En halua enkä jaksa keksiä selityksiä. Pitäisi vain olla selittelemättä, sanoa vain ettei ole nälkä. Ei kiitos, ei kiitos. Ärsytän itseäni, koska en aina osaa sanoa ei.

Vanhempani ihmettelevät miksi en ole käynyt. "On ollut kiireitä." No eikä ole. En vain ole pystynyt menemään sinne, ikuiseen syöttölään. Näiden sosiaalisten tilanteiden välttely, jossa joutuu syömään, on mennyt jo ihan liian pitkälle. En uskalla elää, vaikka elämäni ja ilojeni menettäminen ovat myös pelkoinani. Miksi antaa pelon hallita elämäänsä?

Tiedän, pitäisi vain unohtaa pelot. En vain pysty siihen juuri nyt. Inhottaa kun kuulen koko ajan päästäni valheita. Valheita jotka estävät elämästä ja jotka vievät pahempaan. Miksi ne kuuluvat koko ajan ja miksi ne tuntuvat niin vahvasti tosilta?

"Katoa. Se on se mitä haluat."

Ahdistus on kamalaa. Ikävä on vielä pahempaa. Yksinäisyys on pahinta. Yhdessäkin voi olla yksin. Ajatukset eivät pysy kasassa kun sattuu ja tuntuu, ettei tulevaisuus ole yhtään selvempi. Pelkään olevani yhtä hukassa ikuisesti.

I want to scream till the words dry out

Seurasin draamasarjaa, jossa oli laiha nainen. Liian laiha. Aluksi se näytti pahalta, kaksi kuukautta sitten, nyt se näyttää juuri siltä miltä pitääkin. Juuri nyt olen unohtanut haluni näyttää terveeltä, on vain sairaalloinen halu olla mahdollisimman vähän. Eikä se ahdista, eikä sitä hävetä edes myöntää, silloin tiedän että ollaan jossain hämärän rajoilla. Siellä ei millään ole väliä, siellä haluan vain kadota pois. Haluan kuihtua pois. Haluan pois, hitaasti pois. Ja tänään olen taas vähemmän kuin eilen. Päässä tuntuu pyörryttävää tunnetta, joka pelastaa toivon siitä, että joskus niin vielä käy: Pääsen pois.

On ollut vaikeaa kirjoittaa, koska olin hetki sitten vielä liian järjissäni ja häpeissäni myöntääkseni sen kaiken. Ei sattunut tarpeeksi, ei ollut elämä tarpeeksi hukassa jotta olisin kehdannut myöntää haluni kadota. Nyt sattuu tarpeeksi, nyt sattuu niin paljon että haluan unohtaa sen kaiken muun. Unohdan sen kun voin niin pahoin, etten voi olla miettimättä sitä. Fyysisesti niin pahoin. Vaikka sekin tasaantuu, välillä kipu lakaa olemasta suunnatonta, liian suurta käsitettäväksi.

Meni pari kuukautta tajuta, mitä kesällä tapahtui. Että miten se suhde meni ja miten se päättyi. Päätin sen tajuamatta edes sillä hetkellä mistä lähdin. Pari kuukautta myöhemmin tuntui mahdottomalta edes käsittää niitä sanoja. Niitä niin kamalia tekoja ja sanoja, etten uskonut sellaisen olevan edes mahdollista. Yritän toivoa, ettei rakkautta oikeasti ollut, jotta voisin paremmin ymmärtää. Tai vaihtoehtoisesti että se oli minun aiheuttamaani, jollain tavalla. Kun alkaa masentua pahemmin, alkaa taas nähdä ympärillään salaliittoja, alkaa tuntea ettei itsensä kuulu kokea mitään hyvää, että tämä on vain minä jonka osana ei ole kokea hyviä asioita. Tiedän ettei se ole totta, tiedän että se on tunne jonka masennus ja vähällä energialla sinnittelevät aivot aiheuttavat. Tiedän ettei se ole niin, mutta en usko siltikään sitä. Du kan förstå men inte alltid fatta, fattar ni?

Ajatukset ovat sekaisin. Kaikki johtuu kaikesta ja siltikään mikään ei johdu suoraan mistään. Tuntuu ettei ole mitään. Tuntuu etten saa kiinni mistään tai kenestäkään. En jaksa olla muiden seurassakaan, en jaksa esittää kaiken olevan hyvin.

Tiedän miksi tartuin tähän, tähän kipuun joka peittää kaiken muun. En kestänyt tuntea sitä toista kipua. Se oli paljon pahempaa. Se oli paljon paljon pahempaa. Kaiken lisäksi, jossain kohtaa tämä kipu lakkaa tuntumasta eikä tunnu enää miltään. Sitä odotan, sitä kun en välitä mistään.

Istuin koko eilisen iltapäivän pianon ääressä soittamassa ja laulamassa. Teen sitä aina kun on liian kovaa kipua, päästän sen ulos laulamalla. Alun jälkeen ääni murtuu, se sortuu niin kuin minäkin.

Pitäisi lähteä lounaalle kohta ystävän kanssa. Syömään. Ahdistus. Ainakin voin pitää epäilyksiä kauempana jos jonkun nähden syön jotain. Huomenna vähemmän.

Milloin kaikki palasi entiseen?

Olo tuntuu turtuneelta. Aamulla istun parvekkeelle tupakalle. Kuuntelen musiikkia kuulokkeet korvilla. En jaksa keskittyä muuhun kuin tuulen ja sateen riepottelemien puiden heilumiseen. Laseista valuu pisaroita. Mietin omaa osaani. Mietin, kuinka voisin rakastua keneen vain maailman ihmiseen. Se kuulostaa niin itsesääliseltä, ettei minussa ole mitään sellaista mihin kenenkään tulisi rakastua. Ja oikeastaan onkin, mutta tuntuu etten enää ikinä halua satuttaa ketään. Kaadan lasiin valkkaria, vaikka kello olisikin vasta kymmenen aamulla. Hetken kuluttua se tasaantuu, olo siis. Ei tunnu kipua, tuntuu vain tyyneyttä. Tämä on se minun osani. Näin tästä ikuisuuteen? Ehkäpä niin. Hetken se ei edes satu, olen jo aikaa sitten jättänyt ajatuksen, että olisin täällä itseni takia. Vaikka olemassaolo olisikin vähemmän merkityksellistä, olemattomuus voi olla.

Entisen kollegani aviomies oli tehnyt itsemurhan. Ei viestiä, ei selityksiä, ei mitään viitteitä tulevasta. Ei mitään mahdollisuutta auttaa. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei liian kovaa kipua saa kaataa ihmisen niskaan, joka sitä ei kestä, on silti ehkä epäreilua olla antamatta mahdollisuutta. On epäreilua jättää jälkeensä pelkkiä kysymyksiä.

Olenhan kirjoittanut kirjeitä, useampiakin. Koska tiedän että ehkä silloin joskus en tule niin tekemään. Tiedän sen tunteen, sen välinpitämättömyyden. Jos on riittävän välinpitämätön jättämään taakseen auringon, lumisateen, hymyilevät ystävät tai vaikkapa kahvin tuoksut, ei todennäköisesti ole riittävän välittävä selittämään.

Mietin sitä taas, päivittäin. En usko tekeväni mitään, koska pitäisi olla itselleen rehellinen, antaa itselleen mahdollisuus ja hakea apua, jos on siinä tilanteessa että on varmasti tekemässä itselleen jotain. Se voi olla kuka tahansa, ystävä, läheinen, viranomainen, kuka vain. Jos olet varma, ehdit pois myöhemminkin. Minä en ole varma, en riittävän varma kaatamaan kaikkea kipua kenenkään päälle. Pelkoa siitä, että josko huomenna, tai ensi viikolla, tai ensi kuussa? Pelko on pahinta. Ei vielä, ei vielä.

Tuntuu samalta kuin kaksi vuotta sitten. Kirjoituksia en vieläkään pysty lukemaan, en halua takaisin liian nopeasti, vaikka olo onkin jotenkin katkeransuloisella tavalla nostalginen. Omituisella tavalla tuntuu pahalta ja samaan aikaan hyvältä. Taidan olla aika marttyyri. Jään kiinni eiliseen, koska en edes halua ajatella tulevaa. Siitä tulee pimeä, kylmä, siitä tulee niitä kylmiä öitä ja kasvoille tippuvia kylmiä pisaroita. Kylmiä väreitä ja yksinäisiä iltoja. Talvi on pimeä ja kylmä. Pimeässä eksyy, pimeässä luovuttaa. Olen kuunnellut pitkästä aikaa kappaleita, joita kuuntelin talvella kaksi vuotta sitten. En ole pystynyt, on tullut liian paha tunne. Ei nyt, nyt tuntuu vain samalta.


Olen vähemmän, mutta en riittävästi vähemmän. Se tuntuu tällä hetkellä tutulta ja turvalliselta. Pahoinvointi jota yrittää unohtaa. Vihreä tee ja kylmiä väreitä. Valuvia kyyneleitä.

Pitäkää itsenne turvassa, se on teistä itsestänne kiinni.