Ei lounasta, mutta illalla ystävä tulee kyläilemään. Mitäs muutakaan sitä tehtäisiin kuin syötäisiin? Aaah♥ not. Ystävä tietysti on ♥, ymmärrys ja ainainen tuki. Ensimmäinen ja ehkä jopa ainut, jonka voin luottaa pysyvän vierellä vaikka mikä olisi. Vaikka tekisin mitä virheitä tai kertoisin omasta mielestäni liikaakin, niin ikinä ei ole tullut tuomioita tai ilkeitä sanoja. Rakastan ♥ Silti, koska hän ajattelee parastani aina, ei voi ihan kaikkea paljastaa. Olisiko vähän huono olo? Tai ettei yksinkertaisesti maistuisi niin paljon? Vähän, toivottavasti mahdollisimman vähän. Vihreää salaattia paljon.
Huomennakin kokkaillaan, tosin eri seurassa. Viiniä lasiin ja kynttilöitä palamaan. En haluaisi juoda ollenkaan. Yksin, pimeässä ja kuulokkeet korvilla, en niin välitä siitä energiasta kun pitää saada turrutettua kipua, mutta juhlan vuoksi se tuntuu niin... Luvattomalta.
Näin se on aina yhteisten illallisten kanssa. Silloinkin kun menee vähän paremmin. Siitä ei ikinä ole tullut helppoa, mutta välillä sentään ahdistuksesta huolimatta vain sinnittelen. Näinä vaikeampina aikoina alan harkita osallistumiseni perumista, tulee äkkinäisiä "sairastumisia" jne, pian huomaankin istuvani yksin kotona joka ilta. En haluaisi, mutta yhtäkkiä pelot ovat liian suuret. Miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Seurustellessa jokainen yhteinen ruokailu oli tuskaa. Tuijottelua ulos ikkunasta, ikuisuuden kestävää ruoan palasten närppimistä, tuolissa asennon etsimistä. Lopulta oltiin aina siinä tilanteessa, että poikaystävä oli valmis ennen minua, istuipa siinä sitten kohteliaasti tuijottamassa ruokailuani. Se oli pahinta, piti jättää aina kesken. En vaan kestä, jos joku katsoo yksin minua kun syön. Kahden keskiset ruokailut kasvokkain kenen kanssa tahansa ovat edelleen piinaa.
Pitää yrittää vain sinnitellä läpi tämä päivä ja huominen. Pari tuntia liikuntaa molemmille päiville, ehkä se helpottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti