Olo tuntuu turtuneelta. Aamulla istun parvekkeelle tupakalle. Kuuntelen musiikkia kuulokkeet korvilla. En jaksa keskittyä muuhun kuin tuulen ja sateen riepottelemien puiden heilumiseen. Laseista valuu pisaroita. Mietin omaa osaani. Mietin, kuinka voisin rakastua keneen vain maailman ihmiseen. Se kuulostaa niin itsesääliseltä, ettei minussa ole mitään sellaista mihin kenenkään tulisi rakastua. Ja oikeastaan onkin, mutta tuntuu etten enää ikinä halua satuttaa ketään. Kaadan lasiin valkkaria, vaikka kello olisikin vasta kymmenen aamulla. Hetken kuluttua se tasaantuu, olo siis. Ei tunnu kipua, tuntuu vain tyyneyttä. Tämä on se minun osani. Näin tästä ikuisuuteen? Ehkäpä niin. Hetken se ei edes satu, olen jo aikaa sitten jättänyt ajatuksen, että olisin täällä itseni takia. Vaikka olemassaolo olisikin vähemmän merkityksellistä, olemattomuus voi olla.
Entisen kollegani aviomies oli tehnyt itsemurhan. Ei viestiä, ei selityksiä, ei mitään viitteitä tulevasta. Ei mitään mahdollisuutta auttaa. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei liian kovaa kipua saa kaataa ihmisen niskaan, joka sitä ei kestä, on silti ehkä epäreilua olla antamatta mahdollisuutta. On epäreilua jättää jälkeensä pelkkiä kysymyksiä.
Olenhan kirjoittanut kirjeitä, useampiakin. Koska tiedän että ehkä silloin joskus en tule niin tekemään. Tiedän sen tunteen, sen välinpitämättömyyden. Jos on riittävän välinpitämätön jättämään taakseen auringon, lumisateen, hymyilevät ystävät tai vaikkapa kahvin tuoksut, ei todennäköisesti ole riittävän välittävä selittämään.
Mietin sitä taas, päivittäin. En usko tekeväni mitään, koska pitäisi olla itselleen rehellinen, antaa itselleen mahdollisuus ja hakea apua, jos on siinä tilanteessa että on varmasti tekemässä itselleen jotain. Se voi olla kuka tahansa, ystävä, läheinen, viranomainen, kuka vain. Jos olet varma, ehdit pois myöhemminkin. Minä en ole varma, en riittävän varma kaatamaan kaikkea kipua kenenkään päälle. Pelkoa siitä, että josko huomenna, tai ensi viikolla, tai ensi kuussa? Pelko on pahinta. Ei vielä, ei vielä.
Tuntuu samalta kuin kaksi vuotta sitten. Kirjoituksia en vieläkään pysty lukemaan, en halua takaisin liian nopeasti, vaikka olo onkin jotenkin katkeransuloisella tavalla nostalginen. Omituisella tavalla tuntuu pahalta ja samaan aikaan hyvältä. Taidan olla aika marttyyri. Jään kiinni eiliseen, koska en edes halua ajatella tulevaa. Siitä tulee pimeä, kylmä, siitä tulee niitä kylmiä öitä ja kasvoille tippuvia kylmiä pisaroita. Kylmiä väreitä ja yksinäisiä iltoja. Talvi on pimeä ja kylmä. Pimeässä eksyy, pimeässä luovuttaa. Olen kuunnellut pitkästä aikaa kappaleita, joita kuuntelin talvella kaksi vuotta sitten. En ole pystynyt, on tullut liian paha tunne. Ei nyt, nyt tuntuu vain samalta.
Olen vähemmän, mutta en riittävästi vähemmän. Se tuntuu tällä hetkellä tutulta ja turvalliselta. Pahoinvointi jota yrittää unohtaa. Vihreä tee ja kylmiä väreitä. Valuvia kyyneleitä.
Pitäkää itsenne turvassa, se on teistä itsestänne kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti