Kuluisit aika nopeammin

Aamu alkoi väsyneesti, vaikkakin heräsin jo ennen herätyskellon soittoa. Tänään pääsen lähtemään töistä aikaisin, teelle ystävän kanssa. Hänen kanssaan vitsaillaan miehistä ja urheilusta, turvonneesta vatsasta ja rasittavista työkuvioista. Hänen kanssaan kaikki tuntuu hauskalta, naurun turvin unohdan sen, että tosiasiassa nuo asiat eivät naurata yhtään. Se miten ne tällä hetkellä menevät.

Eilinen, no ei se mennyt huonosti. Itseasiassa juuri niin kuin suunnittelin. Jotain pientä söin ja liikuin paljon. Silti illalla oli pieni ahdistus, ei tuntunut yhtään siltä että päivä olisi ollut onnistunut. Tiedän mitä tavoittelen, suunnitelmissa pysymisestä huolimatta en tunne siltikään onnistuvani. Ehkä olen liian vanha tällaisiin hölmöyksiin, ymmärrän koko ajan kaiken tekemäni olevan hölmöä ja lapsellista. En sano etteivät ikäiseni tee niin, he ovat vain fiksumpia ymmärtääkseen, ettei kaikkea pidä sanoa ääneen, tai edes kirjoittaa minnekään. Tunnen olevani huono, koska olen kiinni samoissa ongelmissa kuin jo yli kymmenen vuotta sitten. En ole kehittynyt minnekään, en ole löytänyt sitä itsevarmuutta, mistä nuorempana minulle toitotettiin.

Itsevarmuus on kauneutta. Sitähän kaikki tavoittelevat, hyvää tunnetta itsestään sisäisesti ja ulkoisesti.

Olen taas alkanut epäröidä, kuten teksteistä ehkä huomaa. En silti epäröi tarpeeksi muuttaakseni vielä mitään. Pääsinhän vasta uudestaan vauhtiin.

Eräs ystäväni ottaa liian usein puheeksi entisen elämäni, johon kuului joku. He ovat edelleen ystäviä, niin kuin ennen "meitä", kuulen kuulumiset, uudet tapailut muiden kanssa, suunnitelmat ja kaiken. Kaiken mistä en haluaisi oikeastaan edes kuulla. En ole valmis olemaan tuntematta mitään, enkä halua tuntea ikävää kohti jotain, minne en todellisuudessa halua palata.

Menneisyys. Se on asia, jota ei yleensäkään kannata katua. Kaikki virheet ovat kasvattaneet, kaikki tapahtumat, niin hyvät kuin huonotkin, ovat tehneet minusta sen, joka olen tänä päivänä. Sen ainoan minäni, jonka tunnen. Olisin saattanut tulla joksikin ihan erilaiseksikin, mutta sillä ei ole väliä, koska olen tällainen tänään. Huomenna taas erilainen, puolen vuoden päästä vielä jotain muuta. Elämä opettaa niin paljon, että pitää olla iloinen kaikista kokemuksista, jotka joko kasvattavat tai saavat luottamaan tulevaan.

Miksi en siis nyt osaa olla iloinen tästä kesäisestä opetuksesta, miksi vasta myöhemmin?
Miksi en osaa olla iloinen yhdestäkään syksyisestä päivästä, kun vaatteet tuntuvat samalla liian pieniltä?