I want to scream till the words dry out

Seurasin draamasarjaa, jossa oli laiha nainen. Liian laiha. Aluksi se näytti pahalta, kaksi kuukautta sitten, nyt se näyttää juuri siltä miltä pitääkin. Juuri nyt olen unohtanut haluni näyttää terveeltä, on vain sairaalloinen halu olla mahdollisimman vähän. Eikä se ahdista, eikä sitä hävetä edes myöntää, silloin tiedän että ollaan jossain hämärän rajoilla. Siellä ei millään ole väliä, siellä haluan vain kadota pois. Haluan kuihtua pois. Haluan pois, hitaasti pois. Ja tänään olen taas vähemmän kuin eilen. Päässä tuntuu pyörryttävää tunnetta, joka pelastaa toivon siitä, että joskus niin vielä käy: Pääsen pois.

On ollut vaikeaa kirjoittaa, koska olin hetki sitten vielä liian järjissäni ja häpeissäni myöntääkseni sen kaiken. Ei sattunut tarpeeksi, ei ollut elämä tarpeeksi hukassa jotta olisin kehdannut myöntää haluni kadota. Nyt sattuu tarpeeksi, nyt sattuu niin paljon että haluan unohtaa sen kaiken muun. Unohdan sen kun voin niin pahoin, etten voi olla miettimättä sitä. Fyysisesti niin pahoin. Vaikka sekin tasaantuu, välillä kipu lakaa olemasta suunnatonta, liian suurta käsitettäväksi.

Meni pari kuukautta tajuta, mitä kesällä tapahtui. Että miten se suhde meni ja miten se päättyi. Päätin sen tajuamatta edes sillä hetkellä mistä lähdin. Pari kuukautta myöhemmin tuntui mahdottomalta edes käsittää niitä sanoja. Niitä niin kamalia tekoja ja sanoja, etten uskonut sellaisen olevan edes mahdollista. Yritän toivoa, ettei rakkautta oikeasti ollut, jotta voisin paremmin ymmärtää. Tai vaihtoehtoisesti että se oli minun aiheuttamaani, jollain tavalla. Kun alkaa masentua pahemmin, alkaa taas nähdä ympärillään salaliittoja, alkaa tuntea ettei itsensä kuulu kokea mitään hyvää, että tämä on vain minä jonka osana ei ole kokea hyviä asioita. Tiedän ettei se ole totta, tiedän että se on tunne jonka masennus ja vähällä energialla sinnittelevät aivot aiheuttavat. Tiedän ettei se ole niin, mutta en usko siltikään sitä. Du kan förstå men inte alltid fatta, fattar ni?

Ajatukset ovat sekaisin. Kaikki johtuu kaikesta ja siltikään mikään ei johdu suoraan mistään. Tuntuu ettei ole mitään. Tuntuu etten saa kiinni mistään tai kenestäkään. En jaksa olla muiden seurassakaan, en jaksa esittää kaiken olevan hyvin.

Tiedän miksi tartuin tähän, tähän kipuun joka peittää kaiken muun. En kestänyt tuntea sitä toista kipua. Se oli paljon pahempaa. Se oli paljon paljon pahempaa. Kaiken lisäksi, jossain kohtaa tämä kipu lakkaa tuntumasta eikä tunnu enää miltään. Sitä odotan, sitä kun en välitä mistään.

Istuin koko eilisen iltapäivän pianon ääressä soittamassa ja laulamassa. Teen sitä aina kun on liian kovaa kipua, päästän sen ulos laulamalla. Alun jälkeen ääni murtuu, se sortuu niin kuin minäkin.

Pitäisi lähteä lounaalle kohta ystävän kanssa. Syömään. Ahdistus. Ainakin voin pitää epäilyksiä kauempana jos jonkun nähden syön jotain. Huomenna vähemmän.