You can be too afraid to live. But your fears are lies.

Viikonloppu. Se merkitsee useimmille ihanaa vapautta arjen kiireistä, aikaa nähdä ystäviä ja aikaa nauttia elämästä. Lauantait ovat ahdistavia, jos jään yksin. Tiedän, aina voin mennä jonnekin, mutta ikinä en tule pääsemään pakoon itseäni. Ahdistus ja pelokkaat ajatukset seuraavat kaikkialle. Sunnuntaisin onneksi jo helpottaa, silloin tietää uuden viikon alkavan hetken kuluttua. Sitä voi yrittää uskoa, että se on parempi kuin edellinen, vaikka yleensä se on päinvastoin. Pitäisi yrittää uskoa.

En halua lopettaa, vaikka kaikki tuntuu menevän huonommaksi jatkamalla. Koko viikko oli ahdistusta, kaikki tapaamiset pitää suunnitella huolellisesti, jotta minnekään ei joudu syömään. Miten sitä aikuinen pelkääkin niin paljon ruokaa? En halua halua halua. En halua enkä jaksa keksiä selityksiä. Pitäisi vain olla selittelemättä, sanoa vain ettei ole nälkä. Ei kiitos, ei kiitos. Ärsytän itseäni, koska en aina osaa sanoa ei.

Vanhempani ihmettelevät miksi en ole käynyt. "On ollut kiireitä." No eikä ole. En vain ole pystynyt menemään sinne, ikuiseen syöttölään. Näiden sosiaalisten tilanteiden välttely, jossa joutuu syömään, on mennyt jo ihan liian pitkälle. En uskalla elää, vaikka elämäni ja ilojeni menettäminen ovat myös pelkoinani. Miksi antaa pelon hallita elämäänsä?

Tiedän, pitäisi vain unohtaa pelot. En vain pysty siihen juuri nyt. Inhottaa kun kuulen koko ajan päästäni valheita. Valheita jotka estävät elämästä ja jotka vievät pahempaan. Miksi ne kuuluvat koko ajan ja miksi ne tuntuvat niin vahvasti tosilta?

"Katoa. Se on se mitä haluat."

Ahdistus on kamalaa. Ikävä on vielä pahempaa. Yksinäisyys on pahinta. Yhdessäkin voi olla yksin. Ajatukset eivät pysy kasassa kun sattuu ja tuntuu, ettei tulevaisuus ole yhtään selvempi. Pelkään olevani yhtä hukassa ikuisesti.