You are a fool if you think you know who you are

Olo on vähän parempi kuin eilen. Perjantai-ilta oli pahin. Liikaa totuuksia, liikaa asioita joita en olisi halunnut kuulla. Saatat pelätä jonkin asian olevan totta, mutta yrittää uskoa parempaan. Saatat jopa tietää, että kyllähän se on niin, mutta et halua uskoa siihen. Kaikkihan tietävät, ettei masennuksesta kärsivän kanssa ole helppoa. En kiellä että olen sellainen, kyllähän parhaat ystäväni nykyään tietävät.

Tuntuu, että olen muuttunut muiden silmissä. Olen yhä itseni, mutta en pysty valehtelemaan kun kysytään suoraan. En voi olla itkemättä kun asioita kerrotaan suoraan. Enkä ainakaan voi kieltää sitä totuutta, että totuus vasta liian kipeä onkin. Kaikille. Olen liikaa kaikille.

Totta on myös se, että jos täällä aikoo vielä olla, pitäisi pyrkiä parempaan. Itsesääliin vaipuminen on pahinta, mutta ei siksi etten haluaisi sitä. Ihan vain siksi, että tiedän jääväni yksin, jos annan sen kaiken näkyä ja jos kerron sen kaiken mitä tunnen. En pysty itsekään aina lukemaan uudestaan pahimmista ajatuksistani, miten sitten joku muu? Miksi on niin vaikeaa valehdella edes muille, että kaikki tulee olemaan okei? Ehkä siksi, etten usko siihen yhtään. Tänään en tunne kuolevani kipuun jokaisella hetkellä, ehkä se on merkki paremmasta? Tai ehkäpä se on merkki siitä ihanasta kuherruskuukaudestani syömättömyyden kanssa, joka on vasta aluillaan. Tällä hetkellä se on ainoa asia, joka tuntuu hyvältä. Kuinka hullua.

Toki edelleenkin tekee pahaa myöntää tiettyjä asioita. Tiettyjä motivaation lähteitä. Mikä tekee tästä niin hienoa? Mikä tekee laihtumisesta kaiken arvoista? Olen sanonut aiemminkin, että itseni kestäminen suurempana on vain jotenkin mahdotonta. Inhoan peilikuvaani joka hetki, tunnen itseni rumaksi, tunnen olevani liikaa ja ihan liian vähän. Heikko, ahne, ällöttävä. Se ei siltikään selitä sitä, että pitkästä aikaa haluaisin vain olla mahdollisimman vähän. En sopivasti, en hoikka, en kiinteä, vaan haluan tuntea sen avuttomuuden, jossa tuulikin voi kaataa. Ehkä haluan ensimmäistä kertaa apua, mutta en uskalla sitä pyytää. Ehkä haluan näyttää siltä miltä sisältä tuntuu. Nämäkin ovat vain "ehkä", en rehellisestikään osaa sanoa. Järkevä minäni haluaa tietää syyn, devil on the other side haluaa olla kyselemättä ja kyseenalaistamatta, sillä lopputulos keinoja kaihtamatta on tärkeintä. Ei se mene niin, silti yritän lopettaa kyselemisen. Ehkä kaipaan vain jotain suuntaa mihin lähteä. Ja osittain, ei vaan suurimmaksi osaksi, haluan unohtaa ikävän entistä poikaystävääni kohtaan. Haluan unohtaa kaiken sen kivun, mitä se koko asia aiheutti.

Kun vain voisi herätä uudestaan puolen vuoden päästä, ohittaa edes osan seuraavina kuukausina tuntuvasta kivusta. Vanhasta ja uudesta.

Söin eilen ja tänään, vaikka ei pitänyt. Ahdistus, muistan paremmin huomenna. Pitäisi ottaa tiukemmat säännöt. Juoksemaan tunniksi myöhemmin.

En ole kertonut kuinka paljon olen. Kerron sen lähitulevaisuudessa.