Sataa veitsiä kasvoihin

Aamu alkoi huonosti. Herätyskellon soidessa väsytti, lihakset painoivat kuin betoni ja päätä särki. Lopulta avatessani silmäni huomasinkin painaneeni torkkua niin pitkään, että olin myöhässä töistä. Great. Tukka sekaisena sateeseen ja matkalla autolle pyllähdys keskelle parkkipaikkaa. Takamus märkänä töihin huvittamaan työkavereita näyllä itsestäni.

Olisi paljon töitä, mutta ahdistus ei päästä irti, enkä osaa oikein tarttua kiinni mihinkään toimeen. Tekisi mieli vain kotiin nukkumaan.

Poikaystävän kanssa oli eilen riitaa ja ehkä senkin takia aamu alkoi niin synkeästi ja mieli maassa. Joku joskus sanoi, ettei pitäisi mennä riidoissa nukkumaan, mutta mitäpä väliä tässä konkurssissa. Suoraan sanottuna, olin vihainen itselleni syömisestä, vihainen liiasta turpeisuudesta, ja purin sen tottakai poikaystävääni, kuten jokainen aikuinen nainen. Hetken epäröinnin jälkeen, päätin äskettäin lähettää pahoitteluviestin. Itselleni tyypillisesti häpeillen monessa osassa, lyhyin lausein.

"Anteeksi."
"Olin typerä."
"Olet rakas"

Poikaystävä onneksi ymmärtää, osittain itsekin syyllisenä kinasteluun pyytelee vuolaasti anteeksi typerää riitaa. Huono omatunto ei silti helpota, eikä olo ole hyvä. Jokin painaa sydäntä ja mieltä. Se ei ole mikä vain jokin, vaan se on tämä turvotus joka aiheuttaa kaiken pahan. Puheista tekoihin, läski!

Miksi se ei mene näin?

Kyyneliä ja veripisaroita

Sanojen muodostus taitaa olla kaikkein hankalinta, koska en osaa enää oikein sanoa, kirjoitanko itselleni vai vähän myös muille. Ja mitä haluan, senkin tietäminen tuottaa vaikeuksia.

Ei oikeastaan, huijaan koska en halua sanoa ääneen sitä, mitä monet muutkaan eivät kehtaa ääneen sanoa. Sitä ettei keinoilla ole merkitystä, ettei järkevyydellä ei ole merkitystä. Ettei minua kiinnosta oikeastaan yhtään mikään ympärilläni. Tottakai ne lämpimät ihmiset kiinnostavat, edellisen lauseen taisi sanoa joku muu. Joku joka yrittää kannustaa uskomaan, että kyllä se on sen arvoista. Ne pois kääntyvät hymyt, itselleni näkyvät selät.

En taida muistaa kuka olen. Tai sitten en yksinkertaisesti tiedä kuka olen. Tai, ehkä en vain haluaisi tietää kuka olen. Olen se, joka joskus meinaa pakahtua halusta soittaa jollekulle jonkin aivan typerän mutta riemastuttavan asian kertomisen merkeissä, mutta puhelimen valikkoa selatessa mietin ainoastaan, ettei ketään kiinnosta kuitenkaan. Poikaystävälläkin on kiire, isän kanssa olen riidoissa. Ystävät, ne ovat jossain kaukana, henkisten muurien takana. Äiti. Äitiä minä loukkasin jokin aika sitten, nyt en kehtaa soittaa.

Kesä ei tuo mieleeni oikeastaan mitään. Olenkohan ollut edes elossa?

Kaadan lasiin sokeritonta mehutiivistettä, yrittäen oppia pitämään nälästä. Jälleen kerran. Kyllä minä siinä joskus pidin, sairaalloisesti riemuitsin hetkistä, kun ei tarvinnut tunkea elämää itseensä eikä tarvinnut olla iloinen. Rintakehää raapimalla en tunne luita, en selvästi.

Tänään, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan koin sairaalloista kateutta anorektisen tytön kasvonpiirteistä. Sirosta leuasta ja nenästä, kylmää kärsivästä olemuksesta. Omenapuita ja sitä riutumista symboloiva tuoksu joka niistä lähti. Aivan ilman syytä, halusin vain satuttaa itseäni.

Puristus

Aamulla tuuli puhalsi kylmästi. Auringossa tuoksui kesä mutta varjossa kylmä syksy. Paksu kaulahuivi mukana ja puristavat farkut.
Ne puristavat liikaa ja muistuttavat siitä, miksi jääkaappi on tyhjä ja lounaalla syödään omena. En olekaan aiemmin niin välittänyt omenista, en niin paljoa. Nyt en muuta uskalla, se on laitettuna ainoaksi sallitukseni. Muut ovat pääni sisäisellä listalla yli viivattuina. Kaikki muut, kaikki se liika.

Kuinkahan nopeasti on mahdollista luopua viidestä? Viiden päässä voisin jo paremmin. Viiden päässä voisi olla tauko.

Ystävä soittaa ja pyytää brunssille huomenna. Pahoittelen kiireistä aamua, mutta lupaan lähteä kävelylle myöhemmin. Poikaystävä haluaa viettää leffailtaa ja laittaa ruokaa, mutta hänelle ilmoitan topakasti olevani dieetillä. Kuuntelen hetken valitusta, siitä kuinka olen lapsellinen ja tyhmä enkä yhtään liikaa, mutta olen hiljaa ja tartun tiukemmin kiinni teekupista. Kysyn, eikö hän halua että olen onnellinen? Kysyn, miksi hän haluaa satuttaa noilla sanoilla, tiedänhän minä mitä jaksan ja mitä en. Hän pyytää anteeksi ja sanoo luottavansa sanaani. Tunnen pistoksen sydämessä, en tiedä olenko minkään luottamuksen tai rakkauden arvoinen.

En aina tiedä miksi työnnän häntä kauemmaksi, vaikka todellisuudessa kaipaisin jonkun vielä lähemmäksi.

Tänään on hyvä päivä, monta omenaa mutta ei muuta, illalla lenkille ja kävelemään pitkin puiston hiekkateitä. Kiinni viimeisistä säteistä.

Haiden jäljet piiloon takin alle

Rustaan ylös numeroita. Määriä, painoja, ravintoarvoja. Kaikkea mahdollista. Osin ehkä pienen näpertämisen ilosta, enimmäkseen kuitenkin hahmottaakseni jotain. Jotain kaiken takana, mistä en ole saanut aikoihin kiinni. Samalla tavalla kuin aiemmin, samalla tavalla kuin jo vuosia sitten kun hakusanat olivat vielä jotain muuta kuin tänä päivänä. Ohjeita, neuvoja, kaikkea mitä en haluaisi ääneen sanoa.

Syksy ei tuoksu ilmassa niin kuin pitäisi. Niin, että haistaisin siitä tuttuja tuoksuja päättäväisyydestä, paksuista sukista ja värisevistä, verettömistä sormista. Noh, ehkä se tulee syyskuussa. Ei vain ole aikaa, on osattava taas niin kuin aiemmin, tehtävä ja pystyttävä taas niin kuin aiemmin.

Elokuuhu. Tähän kuuhun kuuluu ehdottomasti uuden kalenterin hankkiminen. Puhdas paperi ja siistit reunat. Uudet suunnitelmat ja lupaukset. Uusi toivo, jos kaikkien vuosien jälkeen tämä yritys ei päätykään niin kuin kaikki aiemmat. Toivoahan saa, eikö niin? Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten tämän viikon loppuun tuijotan minuuttiaikataulua. Gramma-aikataulua. Ahdistusaikataulua.

Liikkuminen sentään on tuntunut hyvältä, ei yhtään pakolta eikä totaalisen liian raskaalta. Olen iloinen, jospa en pilaakaan tätä tällä kertaa. Iloa siis.

Hymyjä ja halauksia♥

Eivätkä ikinä katoa kokonaan

Joskus murheeni ovat kuin edellisen kesän lehdet. Puista aikaa sitten pudonneet, osittain jo ruohon sekaan maatuneet. Silti lumenkin alla selvinneet ja haravoimattomina siellä edelleen. Eikä niitä kunnolla näy, mutta ne ovat yhä siellä.

Ps. Koen suunnatonta himoa pudota uudelleen.

Yskiessä tulee mustaa tuhkaa

En vain osaa syödä niin kuin normaalit ihmiset. Kevyt aamiainen, lounas lautasmallin mukaan, välipala, päivällinen lautasmallin mukaan, iltapala. Urheilua siinä välissä, energiaa riittävästi kaikkeen sosialisointiin ja ystäville hymyilyyn. Poikaystävän kanssa ajan viettoon oman kehoni kanssa selviten.

Ei. Minä olen sellainen epämääräinen möykky. Ajatukseni ovat epämääräinen kasa roskaa. Koko minuuteni hautausmaa täynnä rikkaruohoja. Leikkaan niitä aina pois, mutta ne kasvavat aina takaisin rehottaen entistä enemmän, koska juuret ovat aina jääneet paikoilleen. Miten saisin ne kaikki juuretkin irti?

Mietin eilen, mistä tämä oravanpyörä oikein johtuukaan. Miksi voin oikealla motivaatiolla urheilla ja olla syömättä pitkiä aikoja, olla töissä aktiivinen ja aikaan saava, elää elämääni ainakin päällisin puolin niin kuin normaalit ihmiset, mutta en ikinä voi päästä irti näistä ajatuksista ja tavoista edes päiväksi. Miksi voin halutessani ja oikein päättäessäni olla mitä tahansa muuta, mutta en syömätavoiltani normaali? Ajatuksiltani normaali? Miksi tämä kaikki tuntuu seuraavan mukana vähintäänkin ikuisesti?

Epäilen olevani luonnostani vähän laiskahko ja helposti lihoavaa sorttia, itsekäs ja heikko. Tarvitsen kaikkia äärimmäisyyksiä. Sääntöjä, pääni sisällä itselleni huutamista, paastoamista ja itsevihaa pitääkseni itseni edes jonkinlaisessa ruodussa. MIKSI en voi ikinä päästää irti? Koska silloin, luulen, palaan siihen millainen luontaisesti olen. Laiska, aikaansaamaton, ennen kaikkea lihava.

Haluan olla tietynlainen, haluan olla laiha, niin lapsellista kuin se onkin. Syvällä alitajunnassa hakkaa ajatus, että kaikki pienikin ylimääräinen mahassa ja reisissä kertoo loputtomasta heikkoudesta. Paljastaa kaikki ne syntini, laiskuuteni ja ahneuteni. Tämä taistelu on epätoivoinen yritykseni pitää kiinni siitä haaveesta, että joskus olen vielä laiha, koska ehkä silloin saan olla pidättämättä hengitystä ja olla pelkäämättä, että joku huomaa tai näkee jostain pursuavat heikkouden merkkini. Ehkä pohjimmiltani haluaisin vain joskus hengittää vapaasti, olla vapaa.

Ehkä tämä itse rakentamani häkki pitää sisällään, koska en tiedä muusta enkä uskalla heittäytyä tuntemattomaan. Tässäkin tilanteessa olen sentään silloin tällöin onnellinen, kaikkien rajojen ulkopuolella saattaa olla vain kyyneliä ja pudotuksia. Tässäkin häkissä on ovia, joiden sijainnitkin tiedän, mutta en uskalla kävellä niistä ulos. Olen kokeillut silloin tällöin muutakin, mutta luulen ettei se ole ikinä toiminut, koska en todellisuudessa ole ikinä päästänyt irti näistä ajatuksista.

Pohdintoja vain, enpä ole päästämässä irti nytkään. Pääni sisällä juhlistan tätä päivää, muutamaa kourallista mustikoita ja tunteja urheilua. Hyvästä päivästä huolimatta, todellisuudessa taidan kuitenkin haaveilla vielä enemmän siitä vapaudesta kuin mistään muusta.

Epävarmaa seksiä ja ennen kaikkea epäseksikästä epävarmuutta. Vai?

Olen pyöritellyt tätä postausaihetta päässäni jo pitkään. Osittain hävettää, hymyilyttää, ahdistaa... Vähän kaikkea. Kuitenkin tämä on aihe, johon oman kehoni muhkuroihin kohdistuva vihani on vaikuttanut suurissa määrin.

Minähän olen ns. aikuinen nainen. Nuori nainen, mutta reippaasti aikuisiän ylittänyt. Terveessä parisuhteessa, joka perustuu toisesta ihmisestä välittämiseen, ilojen, surujen ja sohvan jakamiseen, ja varmastikin suurimman osan mielestä myöskin luonnollisiin seksuaalisiin haluihin.

Poikaystävän mielestä hyvä seksi on yksi mitä tärkeimmistä asioista. Onnekseni hän ymmärtää epävarmuuteni, joskaan todellisia syitä tietämättä (eräitä elämäni vaikeimpia tekoja silti, myöntää olevani todella epävarma koko asian suhteen). Hän hymyilee ja tekee parhaansa, yrittää saada oloni paremmaksi. Ja omaksi onnekseni en omaa ongelmia liittyen pieniin tai eri paria oleviin rintoihin. En osaa katsoa kehossani mitään kohtaa totaalisen normaalista poikkeavana tai sen takia ällöttävänä, naisvartalo on kaunis asia. Tietysti omalla kohdallani vain priimakunnossa, ja "hyi onko pakko koskea just siitä" mietin yleensä ainakin jossain välissä.

Normaaliahan tuo on varmaan monille naisille, syömishäiriöiselle se voi kuitenkin olla vuosia, tai jopa ikuisesti kestävä syy vältellä koko aihetta.

Seksuaalisen tyydytyksen hakeminen kaikkine eläimellisyyksineen on mielestäni maailman luonnollisin asia. Kaipaan sitä itsekin ja loppujen lopuksi olen yleensä iloinen siitä, että poikaystäväni jaksaa yrittää niin paljon hankaluuksistani huolimatta. Yleensä hankalimmillaankin osaan antaa sentään koskea itseäni. Pehmeys kuuluu naisvartaloon, ihmisruumiiseen yleensäkin. En pitäisi itsekään luisevasta seksikumppanista, miksi se sitten omassa vartalossa tuntuu niin vastenmieliseltä?

Kuitenkin nuo ajatukset voin sulkea pääni sisälle ja yrittää olla ajattelematta niitä liikaa. Laihempana häpeän teräviä kohtia vielä enemmän, ne ovat siinä menemättä pois. Ne ovat ne kohdat, joista peilin edessä olen kaikista ylpein. Oli miten oli, mutta seksikkäiksi luita ei mielestäni voi kutsua. Kaikki entiseni ovat aina koskeneet mieluiten niihin pehmeimpiin kohtiin kuin teräviin ja luiseviin.

Seksi voi tuntua syömishäiriöisestä ajatuksenakin jo kammottavalta. A) joku näkee sen kaiken B) joku koskee siihen kaikkeen (itselleni pahin). Toisaalta taas, parhaimmillaan seksi oman poikaystävän tai tyttöystävän kanssa voi auttaa ymmärtämään, kuinka se keho ei todennäköisesti ole toisen mielestä vastenmielinen ollenkaan. Luottamuksen kautta, se voi olla tosi kivaakin. Omaa parisuhdettani seksi on ainakin lujittanut todella paljon, nimenomaan luottamuksen kautta. On ollut pakko oppia luottamaan, kun asettaa itsensä toisen eteen kaikken epävarmimmillaan ja haavoittuvaisimmillaan. Toki koko asian edellytys on ollut vahva usko siihen, että toiselle olen ihmisenä tärkeä enkä pelkkä väline tyydytykseen.

Tämän tekstin kirjoitin ehkä siksi, että ruudu takana saattaa olla vastaavien ongelmien kanssa painivia. Parisuhteissa olevia, jotka eivät osaa oikein nauttia seksistä vaikka kumppani olisikin tärkeä. Haluaisin rohkaista puhumaan siitä, miltä se itsestä tuntuu. Jos joku on kanssasi sinun takiasi, hän osaa suhtautua asiaan järkevyydellä. Ainakin omalla kohdallani, puhuminen on auttanut paljon vaikka alkuun pelkäsin tuntevani itseni sen jälkeen vain typeräksi. Eihän se nyt ole seksikästä ja toivottua sanoa odottavansa kauhulla jokaista kertaa. Reilusti päälle parikymppisenä, eihän tässä nyt enää mitään punastelevia teinejä olla. Sen ansiosta eteenpäin päästiin kuitenkin huikeasti, tasolle jolla voin itsekin sanoa odottavani seuraavaa kertaa. Uskomatonta mutta totta, naisten epävamuus on miehille niin joka päiväinen juttu, ettei se varmasti tule kovin puun takaa, vaikka mies ei itse sitä puheeksi ottaisikaan.

Lähinnä ajattelen, että jokainen ansaitsee tuntea olonsa hyväksi ja toivon, että tekstistä on jotain ajatuksia herättävää iloa, joskin se jo tuntuu mummomaiselta ala-aste -saarnalta. Tätä viimeistä mielikuvaa vahvistaakseni painotan että En kannusta nuorisoa aloittamaan seksielämää liian aikaisin ja muistakaa safe sex!! Peace and love ja hauskaa viikonloppua.

Bread makes you lose your waist and money

Illalla ystävien kanssa ravintolaan. Muiden painostuksesta ollaan menossa vieläpä paikkaan, jonka listalla ei ole mitään kevyttä, ei edes yhtäkään salaattivaihtoehtoa. Kiukku, miksi taas suostuin. Anteeksi ystävät, olette rakkaita, mutta voisitteko joskus haluta muutakin tekemistä kuin syöminen? Ruoka. Ruokaruokaruokaruoka. Kesä, jäätelö ja grilliruoka, syksy ja piirakat, joulu ja piparit, helmikuu ja kaikki mahdolliset pullat, kevät ja pääsiäinen suklaineen.

Enkä voi kieltää sitä tosiasiaa, että rakastan ruokaa. Melkeinpä kaikkea mahdollista ruokaa. Kumpa voisin pelkästään vihata sitä. Joka hetki. Nyt vihaan vain sitä, kuinka haluan enkä oikeasti ikinä saa, kuinka melkein jokainen päivän hetki sisältää ajatuksia ruoasta ja syömisestä. Kuinka lasken tunteja, joka minuutteja seuraavaan hetkeen, kun ehkä jostain syystä saan luvan syödä jotain. Kuinka tarvitsen aina jonkun oikeutuksen, jonkun perustelun sille, että sillä hetkellä se on ihan okei. Silti, minuutteja jälkikäteen aina kaduttaa. Miksi oikeastaan ajattelinkaan, että se on oikeutettua?

Jo pari viikkoa on tehnyt mieli leipää. Kaksi kertaa olen jo ostanut kauppareissulla paketin ruisleipää, paketin juustoa ja paketin margariinia. Mennytkin kauppaan vain ja ainoastaan näitä syntisiä tuotteita hakeakseni ja mielitekoa helpottaakseni. Näinä molempina kertoina olen heittänyt kauppakassin paniikin vallassa roskikseen jo kotipihassa. Leipä kuitenkin kuuluu kohdallani luokkaan "superpöhöhiilarimössöt=ehdoton ei". Ei mikään erävoitto ja ylpeyttä itsestäni herättävä teko merkkinä vahvuudesta, vaan säälittävää tuhlausta. Merkki nimenomaan siitä, etteivät toimeni ole mitään muuta kuin säälittäviä. (Oikeasti mietin, että järkevintä tai kannattavinta olisi ollut olla ostamatta mitään).

Kunnes eilen. Taas samat tuotteet, taas kotiin ja hartaudella voitelemaan leivän puolikasta. Vietin varmaan vartin ihmetellen kohtuullista levitteen määrää, kun tarpeeksi vähää ei ole edes olemassa ja liikaa se on jo kuitenkin niin onko sillä väliä? Mietin ja mietin ja lopulta laitoin siivun juustoakin leivälle. Yhtäkkiä tuli stressaavaa ja kohtalaisen kiireellistä tekemistä, jonka lomassa melkein tajuamattani vetäisin neljä lisäviipaletta leipää. Tällä kertaa yhtään levitemääriä ihmettelemättä ja juustosiivuja halkomatta. Heräsin tapahtuneeseen vasta, kun vatsaan vähän jo sattui ja olin stressihommani saanut valmiiksi. Jotenkin kyllä käsitin koko ajan mitä tein, mutta en osannut lopettaa tai edes saanut ajatuksiani siihen miksi teen jotain ja miksi en lopeta.

Tarinan opetus on se, että olen pahempi tunnesyöjä kuin olen aiemmin edes kunnolla ymmärtänyt (varsinkin stressitilanteissa) JA se, ettei pidä ikinä enää ostaa leipää.

Silmät auki ja katse eteenpäin

Olematon kesä tuntuu jo menneeltä ajalta. Vaikka aurinko paistoi tänäkin aamuna kun kävelin kohti työpaikkaa, ei ilma tunnu enää kesäiseltä. Aamulla valitsin pitkähihaisen paidan päälle ja iloitsin sen peittävyydestä. Kerrankin oikein odotan syksyä. Odotan sitä, ettei kukaan näe minusta mitään, vaikka toisaalta hulluuksissani pohdin, kuinka jään ihmisten mieliin tonnivalaana koko talveksi. Miksi mietin tällaista? En tiedä.

Mieliala on ollut alhaalla koko alkuviikon, vaikka sää on ollut aurinkoinen ja kaikki hyvällä tuulella. Masennus. En vieläkään tiedä, onko kyse syystä vai seurauksesta. Osasta jotain vain omasta osastaan. Ystävä ja vihollinen aina päivästä riippuen. En tiedä miksi joudun edes pohtimaan, haluanko sitä esiin vai en. Kuitenkin tunnen, että tänä syksynä olisi ihan kiva olla onnellinen. Jos ensimmäistä kertaa, mieleni ei olisikaan yhtä synkkä kuin lokakuinen taivas.

Suunnittelen sieniretkiä ja syksyisiä omenapiirakkakestejä. Pienimuotoisia juhlia omenapuiden alle viimeisille aurinkoisille päiville. Raparperimehun keittoa äidin kanssa ja vaniljakastikkeen kaapimista kulhosta. Päälle villapaita ja paksut sukkahousut, nilkkurit ja kaulahuivi. Kävelylle puistoon, mukaan sitruunalla maustettua vihreää teetä ja leivänpaloja sorsille, jotka eivät ole vielä ehtineet lähteä.

Kyllä, syksy voi olla hyväkin.

Poikaystävä on tosi onnellinen parista lisäkilosta, jotka eivät vielä ole suostuneet irtautumaan. Irvistän ja huudahdan puhtaalla omatunnolla olevani dieetillä.
Silti, vähän se paransi oloa. Ehkä joku kestää minua tämänkin hetken, ehkä se ei olekaan elämän ja kuoleman kysymys. Ehkä minä selviän, kunhan ne pian ovat poissa.