Ei. Minä olen sellainen epämääräinen möykky. Ajatukseni ovat epämääräinen kasa roskaa. Koko minuuteni hautausmaa täynnä rikkaruohoja. Leikkaan niitä aina pois, mutta ne kasvavat aina takaisin rehottaen entistä enemmän, koska juuret ovat aina jääneet paikoilleen. Miten saisin ne kaikki juuretkin irti?
Mietin eilen, mistä tämä oravanpyörä oikein johtuukaan. Miksi voin oikealla motivaatiolla urheilla ja olla syömättä pitkiä aikoja, olla töissä aktiivinen ja aikaan saava, elää elämääni ainakin päällisin puolin niin kuin normaalit ihmiset, mutta en ikinä voi päästä irti näistä ajatuksista ja tavoista edes päiväksi. Miksi voin halutessani ja oikein päättäessäni olla mitä tahansa muuta, mutta en syömätavoiltani normaali? Ajatuksiltani normaali? Miksi tämä kaikki tuntuu seuraavan mukana vähintäänkin ikuisesti?
Epäilen olevani luonnostani vähän laiskahko ja helposti lihoavaa sorttia, itsekäs ja heikko. Tarvitsen kaikkia äärimmäisyyksiä. Sääntöjä, pääni sisällä itselleni huutamista, paastoamista ja itsevihaa pitääkseni itseni edes jonkinlaisessa ruodussa. MIKSI en voi ikinä päästää irti? Koska silloin, luulen, palaan siihen millainen luontaisesti olen. Laiska, aikaansaamaton, ennen kaikkea lihava.
Haluan olla tietynlainen, haluan olla laiha, niin lapsellista kuin se onkin. Syvällä alitajunnassa hakkaa ajatus, että kaikki pienikin ylimääräinen mahassa ja reisissä kertoo loputtomasta heikkoudesta. Paljastaa kaikki ne syntini, laiskuuteni ja ahneuteni. Tämä taistelu on epätoivoinen yritykseni pitää kiinni siitä haaveesta, että joskus olen vielä laiha, koska ehkä silloin saan olla pidättämättä hengitystä ja olla pelkäämättä, että joku huomaa tai näkee jostain pursuavat heikkouden merkkini. Ehkä pohjimmiltani haluaisin vain joskus hengittää vapaasti, olla vapaa.
Ehkä tämä itse rakentamani häkki pitää sisällään, koska en tiedä muusta enkä uskalla heittäytyä tuntemattomaan. Tässäkin tilanteessa olen sentään silloin tällöin onnellinen, kaikkien rajojen ulkopuolella saattaa olla vain kyyneliä ja pudotuksia. Tässäkin häkissä on ovia, joiden sijainnitkin tiedän, mutta en uskalla kävellä niistä ulos. Olen kokeillut silloin tällöin muutakin, mutta luulen ettei se ole ikinä toiminut, koska en todellisuudessa ole ikinä päästänyt irti näistä ajatuksista.
Pohdintoja vain, enpä ole päästämässä irti nytkään. Pääni sisällä juhlistan tätä päivää, muutamaa kourallista mustikoita ja tunteja urheilua. Hyvästä päivästä huolimatta, todellisuudessa taidan kuitenkin haaveilla vielä enemmän siitä vapaudesta kuin mistään muusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti