Kyyneliä ja veripisaroita

Sanojen muodostus taitaa olla kaikkein hankalinta, koska en osaa enää oikein sanoa, kirjoitanko itselleni vai vähän myös muille. Ja mitä haluan, senkin tietäminen tuottaa vaikeuksia.

Ei oikeastaan, huijaan koska en halua sanoa ääneen sitä, mitä monet muutkaan eivät kehtaa ääneen sanoa. Sitä ettei keinoilla ole merkitystä, ettei järkevyydellä ei ole merkitystä. Ettei minua kiinnosta oikeastaan yhtään mikään ympärilläni. Tottakai ne lämpimät ihmiset kiinnostavat, edellisen lauseen taisi sanoa joku muu. Joku joka yrittää kannustaa uskomaan, että kyllä se on sen arvoista. Ne pois kääntyvät hymyt, itselleni näkyvät selät.

En taida muistaa kuka olen. Tai sitten en yksinkertaisesti tiedä kuka olen. Tai, ehkä en vain haluaisi tietää kuka olen. Olen se, joka joskus meinaa pakahtua halusta soittaa jollekulle jonkin aivan typerän mutta riemastuttavan asian kertomisen merkeissä, mutta puhelimen valikkoa selatessa mietin ainoastaan, ettei ketään kiinnosta kuitenkaan. Poikaystävälläkin on kiire, isän kanssa olen riidoissa. Ystävät, ne ovat jossain kaukana, henkisten muurien takana. Äiti. Äitiä minä loukkasin jokin aika sitten, nyt en kehtaa soittaa.

Kesä ei tuo mieleeni oikeastaan mitään. Olenkohan ollut edes elossa?

Kaadan lasiin sokeritonta mehutiivistettä, yrittäen oppia pitämään nälästä. Jälleen kerran. Kyllä minä siinä joskus pidin, sairaalloisesti riemuitsin hetkistä, kun ei tarvinnut tunkea elämää itseensä eikä tarvinnut olla iloinen. Rintakehää raapimalla en tunne luita, en selvästi.

Tänään, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan koin sairaalloista kateutta anorektisen tytön kasvonpiirteistä. Sirosta leuasta ja nenästä, kylmää kärsivästä olemuksesta. Omenapuita ja sitä riutumista symboloiva tuoksu joka niistä lähti. Aivan ilman syytä, halusin vain satuttaa itseäni.