Sataa veitsiä kasvoihin

Aamu alkoi huonosti. Herätyskellon soidessa väsytti, lihakset painoivat kuin betoni ja päätä särki. Lopulta avatessani silmäni huomasinkin painaneeni torkkua niin pitkään, että olin myöhässä töistä. Great. Tukka sekaisena sateeseen ja matkalla autolle pyllähdys keskelle parkkipaikkaa. Takamus märkänä töihin huvittamaan työkavereita näyllä itsestäni.

Olisi paljon töitä, mutta ahdistus ei päästä irti, enkä osaa oikein tarttua kiinni mihinkään toimeen. Tekisi mieli vain kotiin nukkumaan.

Poikaystävän kanssa oli eilen riitaa ja ehkä senkin takia aamu alkoi niin synkeästi ja mieli maassa. Joku joskus sanoi, ettei pitäisi mennä riidoissa nukkumaan, mutta mitäpä väliä tässä konkurssissa. Suoraan sanottuna, olin vihainen itselleni syömisestä, vihainen liiasta turpeisuudesta, ja purin sen tottakai poikaystävääni, kuten jokainen aikuinen nainen. Hetken epäröinnin jälkeen, päätin äskettäin lähettää pahoitteluviestin. Itselleni tyypillisesti häpeillen monessa osassa, lyhyin lausein.

"Anteeksi."
"Olin typerä."
"Olet rakas"

Poikaystävä onneksi ymmärtää, osittain itsekin syyllisenä kinasteluun pyytelee vuolaasti anteeksi typerää riitaa. Huono omatunto ei silti helpota, eikä olo ole hyvä. Jokin painaa sydäntä ja mieltä. Se ei ole mikä vain jokin, vaan se on tämä turvotus joka aiheuttaa kaiken pahan. Puheista tekoihin, läski!

Miksi se ei mene näin?