Bread makes you lose your waist and money

Illalla ystävien kanssa ravintolaan. Muiden painostuksesta ollaan menossa vieläpä paikkaan, jonka listalla ei ole mitään kevyttä, ei edes yhtäkään salaattivaihtoehtoa. Kiukku, miksi taas suostuin. Anteeksi ystävät, olette rakkaita, mutta voisitteko joskus haluta muutakin tekemistä kuin syöminen? Ruoka. Ruokaruokaruokaruoka. Kesä, jäätelö ja grilliruoka, syksy ja piirakat, joulu ja piparit, helmikuu ja kaikki mahdolliset pullat, kevät ja pääsiäinen suklaineen.

Enkä voi kieltää sitä tosiasiaa, että rakastan ruokaa. Melkeinpä kaikkea mahdollista ruokaa. Kumpa voisin pelkästään vihata sitä. Joka hetki. Nyt vihaan vain sitä, kuinka haluan enkä oikeasti ikinä saa, kuinka melkein jokainen päivän hetki sisältää ajatuksia ruoasta ja syömisestä. Kuinka lasken tunteja, joka minuutteja seuraavaan hetkeen, kun ehkä jostain syystä saan luvan syödä jotain. Kuinka tarvitsen aina jonkun oikeutuksen, jonkun perustelun sille, että sillä hetkellä se on ihan okei. Silti, minuutteja jälkikäteen aina kaduttaa. Miksi oikeastaan ajattelinkaan, että se on oikeutettua?

Jo pari viikkoa on tehnyt mieli leipää. Kaksi kertaa olen jo ostanut kauppareissulla paketin ruisleipää, paketin juustoa ja paketin margariinia. Mennytkin kauppaan vain ja ainoastaan näitä syntisiä tuotteita hakeakseni ja mielitekoa helpottaakseni. Näinä molempina kertoina olen heittänyt kauppakassin paniikin vallassa roskikseen jo kotipihassa. Leipä kuitenkin kuuluu kohdallani luokkaan "superpöhöhiilarimössöt=ehdoton ei". Ei mikään erävoitto ja ylpeyttä itsestäni herättävä teko merkkinä vahvuudesta, vaan säälittävää tuhlausta. Merkki nimenomaan siitä, etteivät toimeni ole mitään muuta kuin säälittäviä. (Oikeasti mietin, että järkevintä tai kannattavinta olisi ollut olla ostamatta mitään).

Kunnes eilen. Taas samat tuotteet, taas kotiin ja hartaudella voitelemaan leivän puolikasta. Vietin varmaan vartin ihmetellen kohtuullista levitteen määrää, kun tarpeeksi vähää ei ole edes olemassa ja liikaa se on jo kuitenkin niin onko sillä väliä? Mietin ja mietin ja lopulta laitoin siivun juustoakin leivälle. Yhtäkkiä tuli stressaavaa ja kohtalaisen kiireellistä tekemistä, jonka lomassa melkein tajuamattani vetäisin neljä lisäviipaletta leipää. Tällä kertaa yhtään levitemääriä ihmettelemättä ja juustosiivuja halkomatta. Heräsin tapahtuneeseen vasta, kun vatsaan vähän jo sattui ja olin stressihommani saanut valmiiksi. Jotenkin kyllä käsitin koko ajan mitä tein, mutta en osannut lopettaa tai edes saanut ajatuksiani siihen miksi teen jotain ja miksi en lopeta.

Tarinan opetus on se, että olen pahempi tunnesyöjä kuin olen aiemmin edes kunnolla ymmärtänyt (varsinkin stressitilanteissa) JA se, ettei pidä ikinä enää ostaa leipää.