Silmät auki ja katse eteenpäin

Olematon kesä tuntuu jo menneeltä ajalta. Vaikka aurinko paistoi tänäkin aamuna kun kävelin kohti työpaikkaa, ei ilma tunnu enää kesäiseltä. Aamulla valitsin pitkähihaisen paidan päälle ja iloitsin sen peittävyydestä. Kerrankin oikein odotan syksyä. Odotan sitä, ettei kukaan näe minusta mitään, vaikka toisaalta hulluuksissani pohdin, kuinka jään ihmisten mieliin tonnivalaana koko talveksi. Miksi mietin tällaista? En tiedä.

Mieliala on ollut alhaalla koko alkuviikon, vaikka sää on ollut aurinkoinen ja kaikki hyvällä tuulella. Masennus. En vieläkään tiedä, onko kyse syystä vai seurauksesta. Osasta jotain vain omasta osastaan. Ystävä ja vihollinen aina päivästä riippuen. En tiedä miksi joudun edes pohtimaan, haluanko sitä esiin vai en. Kuitenkin tunnen, että tänä syksynä olisi ihan kiva olla onnellinen. Jos ensimmäistä kertaa, mieleni ei olisikaan yhtä synkkä kuin lokakuinen taivas.

Suunnittelen sieniretkiä ja syksyisiä omenapiirakkakestejä. Pienimuotoisia juhlia omenapuiden alle viimeisille aurinkoisille päiville. Raparperimehun keittoa äidin kanssa ja vaniljakastikkeen kaapimista kulhosta. Päälle villapaita ja paksut sukkahousut, nilkkurit ja kaulahuivi. Kävelylle puistoon, mukaan sitruunalla maustettua vihreää teetä ja leivänpaloja sorsille, jotka eivät ole vielä ehtineet lähteä.

Kyllä, syksy voi olla hyväkin.

Poikaystävä on tosi onnellinen parista lisäkilosta, jotka eivät vielä ole suostuneet irtautumaan. Irvistän ja huudahdan puhtaalla omatunnolla olevani dieetillä.
Silti, vähän se paransi oloa. Ehkä joku kestää minua tämänkin hetken, ehkä se ei olekaan elämän ja kuoleman kysymys. Ehkä minä selviän, kunhan ne pian ovat poissa.