Ei se liiku mihinkään.

48,2kg. En tiedä miltä pitäisi tuntua. Tällä kertaa lukema ei muuttanut mitään, oloni on kaikesta huolimatta turpea ja löllöällö. Liikanainen. Haluaisin heti kaiken pois, valitettavasti en vain ymmärrä pitää suutani kiinni kun tilanne niin vaatisi. Masennus valtaa taas mielen.

Mutta! Tänään kipaisen treenaamaan, punttis kutsuu perusohjelmalla. Asiaan kuuluvasti tämän päivän ruokasuunnitelmissani on raejuustoproteiinijauhemaitorahkaa: järkyttävän pahaa, mutta syöminen tuntuu vähemmän ahdistavalta jos siitä ei nauti. Joku paha vie vähän edes sitä syntiä pois. Huomenna aamulla juoksemaan, pakko saada tätä hyllyvää persettä ja hyllyviä reisiä kapeammiksi. En tiedä miksi tällä hetkellä 6km tuntuu kuolettavan rankalta, onhan sitä juostu enemmänkin.. Pakotan itseni jaksamaan, joko itkien tai ilman!

Varmaa on ainoastaan se, ettei mikään ole varmaa

Inhoan tätä epävarmuutta. Se tulee ihan pyytämättä ja toivomatta. Kun tulee jotain uutta ja hyvää, pelko sen menetyksestä tai pahimmassa tapauksessa valheellisuudesta hakkaa päässä joka välissä. Ei mitään hyvää voi olla, ei minulla, ei minulle.

En kestä nyt tappioita.

you're gonna lose

anyway

En taida olla edes nälkäinen, mutta onneksi en uskaltaisi syödäkään vaikka olisin. Kahvia sentään, mutta ei edes sokerittomia juomia, pelkään niistäkin jonkun tarttuvan. Yritän uskaltaa juoda vettä, vaikka tuntuu että sekin leventää joka suuntaan.

Ahdistaa olla näin vainoharhainen, yritän keskittyä johonkin. Mihin tahansa muuhun kuin pelkoihini. Tekee niin paljon mieli tarttua taas lasiin ja tuntea vähän vähemmän.

Vaa'alla en ole käynyt pariin päivään (obv. koska rutiinit menivät syystä tai toisesta rikki, enkä pystynyt muulla tavalla tai ajalla). Huomenna pakotan itseni uskaltamaan! Huomenna uskallan ja olen pirteä ja olen parempi ihminen ja olen vähemmän alkoholisti ja olen toivottavasti vähemmän muutenkin ja hymyilen ja...!

Okei, viimeistään sadan vuoden parin päivän kuluttua. Ehkä.

Feelin the Jungle inside of me

Olen quite happy. Yleisesti en uskalla luottaa mihinkään tunteisiin pitkälle kantavina, eikä tässä nyt puhuta mistään rakkaudesta, mutta mua hymyilyttää ainakin välillä. En tiedä mitä tarkalleen ottaen tunnen, koska välillä tuntuu että vatsassa on perhosia ja välillä kolisevia kiviä tai sisuksia kuristavia käärmeitä. Luulen että se on se happy me vs. skeptic me pienellä lisällä skitsofreniaa.

Eilen en jossain kohtaa enää jaksanut välittää mistään syömiseen liittyvästä. Oli superstressi kaikesta enkä pystynyt enää mihinkään järjelliseen kun olin lukittuna neljään asti keksipakettien ja karkkien keskelle (duuniin). Onneksi ei uponnut kuin muutama keksi mutta karkkeja varmaan pari sataa kaloria... Mikä siinä on, etten tykkää kekseistä enkä karkeista, mutta kun niitä on naaman edessä non-stop, niin jossain kohtaa vitutusta ja ahdistusta vaan napsahtaa. Ja illalla meni viiniä lasi jos toinenkin, olisi mennyt järki ilman. En edes pysty nyt miettimään niitä energia-arvoja.

Näin illalla miehekettä, joka oli tosi stressaantunu yhdestä duunijutustaan. Ahdistus, sen tunsi jopa metrin päästä. Puristus alkoi tuntua itsessäkin, tästä syystä siis oli pakko tyhjentää viinilasia vauhdikkaammin, tupakka paloi yksi toisensa jälkeen. Lopulta en kestänyt olla sisällä puristuksissa vaan ehdotin että lähdetään kävelylle. Oli jo pimeää kun käveltiin jonkun ala-asteen pihaan ja istuttiin keinuihin. Juteltiin lapsuudesta. Naurettiin hölmöille muistoille tarhantädeistä ja kavereista. Tuoreemmistakin jutuista puhuttiin ja mietin, että on mulla elämästä hyviäkin muistoja. Ja että ehkä niitä tulee vielä lisää.

Usein riittää kevytkin ote♥

Vaikka pari vuotta yhdessä kohtaa kulkivat sellaisessa sumussa etten muista siitä juuri mitään muuta kuin itkuiset yöt, niin mä elän taas. Enkä päästä tästä irti, ellei ole pakko. Pienentyminen on pakko. En kestä itseäni tällaisena. Mutta pidän itseni pinnalla.

Kovin harmaa kirjoitus. Musta tulee vielä värikkäämpi.

Ps. Tuntuu omituiselta, että joku tätä lukee. Tai ehkä lukee. Ehkä hivenen hävettää, pelkään että kaikkien mielestä tämä kaikki on noloa omituista typerää lapsellista öö kaikkea. Pelottavaa miten alaston voi olla ruudun takaa täydellä vaatetuksella. Ahdistun, mutta kiitos♥

Morning Horror

Aika moni tietää sen tunteen. Aamulla kun herää, alkaa valmistautua siihen the hetkeen. Kukin tavallaan, toinen heti herättyään, osa aamutoimien jälkeen ja niin edelleen. Sydän alkaa hakata nopeammin tilanteen lähentyessä. Välillä on pakko laittaa silmät kiinni ja varovasti astua lasiselle pinnalle. Avaan silmät ja kylmä hiki alkaa valua selkää pitkin, sydän lyö hetken hitaammin, yhtäkkiä adrenaliinin voimasta nollasta sataan kuin ferrarilla.

SE OLI LASKENUT!!!!1!!

En tiedä kumpi on pahempaa, kun vaaka näyttää aamulla vähemmän vai enemmän? Jos se näyttää samaa, tulee lamaantuminen, epätoivo, ehkä helpotus? Kaikki riippuen edellisestä päivästä. Kun se osoittaa minun suurentuneen enemmän kuin parisataa grammaa, syöksyn sellaiseen itsevihaan, etten kykene syömään juuri mitään päivän aikana. Everythings quite eeeze, itseviha on ihan merkityksen sivuseikka, kuuluu pakettiin. Kun se näyttää vähemmän (aamulla 48,4kg♥) olen hetken jonkin sairaalloisen euforian huipulla.

Sit eteen tulee aamukahvikuppi.
.. .. ..

Jätän kahvin väliin, koska en juo kahvia ilman maitoa, ja... Nyt en vaan voi laittaa kahviin maitoa. Ja miksi? No siinä nyt on herraisä ehkä jopa 20 ihan ylimääräistä kaloria!! Noista kertyy päivän mittaan aiiinakin 100kcal yhteensä!!

Tiedän ettei sillä ole väliä (kai), mutta aina ei voi olla rationaalinen. Painon laskemattomuus vaan vituttaa, mutta pelko sen painon nousemisesta aiheuttaa vähintäänkin jonkinasteisen hysterian. Aika usein, jos se on yhdessä tai parissa päivässä laskenut reilusti, niin odotettavissa on takapakkia. Tai siis, paluu todellisuuteen, nestetasapaino back to normal tai jotain muuta diibadaabaa. En siis oikeasti kasva ja kutistu Senttejä yhden yön aikana, mutta mun pää huijaa uskomaan toisin. Tilkka maitoa ja päässäni turpoan sekunneissa. Peilin lähellekään ei uskalla kävellä.

Lounasaika
.. .. .. ..

Okei 100g mustikoita. En mä tosta liho. Kai. Äkkiä listat esiin! mitämitä kuinka monta hiilarigrammaa tossa on, kai vaaka toimii kunnolla? Patterit, check, pahvikupin paino pois, check, kalorit, check, hiilarit, che... Siis mitä. NOIN pirusti hiilareita? (jännää sinänsä, nekun on pelkkää sokeria ja vettä) Äyh. Ehkä mietin tätä vielä hetken.

PS. Näen tänään taas Miehen ja pahoin pelkään että tästä muuten tulee hyvä päivä♥

I don't why I trusted You, but I knew that I could

"Sitten tuhannen dollarin kysymys: Mitkä sotkevat kaikkein eniten naisten laihdutuskuureja?"
"Vastaus on: Miehet"
"Ja vastaus on OIKEIN!"

Mä kammoan parisuhteita. A) en halua luopua omasta tilastani ja päätösvallastani B) pelkään että alan uskoa, kun joku jauhaa mulle täyttä sontaa ja sanoo mun olevan kaunis ja täydellinen ja pliis kulta ethän laihduta, ethän?

Olen ollut sinkkuna pitkään muistakin syistä. Kuulostan aika narsistilta, mutta en halua suhteeseen miehen kanssa, joka ei ole arvoiseni. Tarkalleen ajattelen tässä miestä, joka arvostaa mua ja mielipiteitäni, jonka kehtaa käytöstapojensa puolesta esitellä vanhemmilleen (i mean, ei tässä iässä enää vaan hengailla, enkä vietä loppuelämääni navetasta karanneen porsaan kanssa) JA sit most important thing, että jokin kolahtaa. Joku sellainen omituinen juttu, kuin ihastus, rakkaus, mitä hä mulle tuntemattomia asioita. Okei joudun myöntämään, että olis myös ihan kiva ettei kaljamaha osu lattiaan asti. Mulla on moppi sitä lattiaa varten jo.

Mutta kuinka kävikään?

Ahdistaa tämä kevyt olo. Ahdistaa se hetki, kun en saa olla enää oma itseni ja rikkoa itseäni miten haluan. Muutenkin kaikki sellaiset säälittävyyttä ja epätoivoa ilmentävät toiminnat ovat asioita, jotka haluan pitää itselläni. Kun alat jakaa elämääsi, on asioiden itsellään pitäminen aika vaikeaa. Onhan tämä nyt hitto noloa, kun aikuinen ihminen ei osaa syödä! Oon nolo. Wää! Pelottaa mitä tuleva taas tuo tullessaan, tavoistani en halua luopua.

Tekstiviesti! Hymy. Hi♥

Oon typerä. Like a teenager. Voiko joku saada mun ajatukset selkenemään? Mutta pakko myöntää, mulla on tällä hetkellä hyvä olo. Että jokin menee niinkuin kuuluukin.

Kilojen kanssa alan olla epätoivoinen. Leveysasteet eivät muutu mihinkään, vaikka tekisin mitä. Niin no joo myönnetään, enpä taas läpimätä ihmispaska ole tehnyt juuri mitään. Valkkaria, punkkua ja päälle vielä pari lasia valkkaria. On välillä kiva kun ei tunne niin vahvasti, pienen sumun läpi tämä maailma näyttää jopa ihan kivalta paikalta. Monta päivää tsemppasin, mutta kun vaa'an lukemat alkoivat vain nousta, niin itkupotkuraivareiden partaalla päätin syödä. Ja mitä mitä hä, se lukema laski takaisin tuohon 49:n. Nyt on pakko vaan yrittää enemmän!

Ps. All my love to Norway, Rest In Peace.

I don't like to be alone with my enemies, Me Myself and I

Olin eilen ystäväni luona parilla lasillisella ja kävelin kotiin. Pikkuhiprakassa tuntui lähinnä yksinäiseltä, ilman sen kummempaa draamaa mietin autotien viertä kävellessäni, että hyppäisinkö seuraavan auton alle? Ei, en halua huonoa mieltä tuntemattomille, keillä ei ole tähän osaa eikä arpaa. Ehkä otan auton ja ajan päin puuta, tai ihan vain tyhjennän lääkepurkkini ja hyvästi. Ilta oli ollut kiva, mutta siitä huolimatta tunsin vain väsymystä, sitä loputonta väsymystä. Sitä väsymystä, kun ei kiinnosta herääkö aamulla vai ei.

Ehkä en halua nähdä pohjaa, taas kerran?

Tai ehkä en jaksaisi taas jäädä tämän kanssa yksin?

Vihaan väsymystä. Paino junnaa samassa ärsyttävässä lukemassa. Ei mitään muutoksia. Tämän on vaan pakko loppua. Muuttua johonkin suuntaan! Ei kiinnosta tällä hetkellä terveys tai kunto tai mitä muut ajattelee, tämä on loputon suo jos en saa itseäni niskasta kiinni. Kuristusotteella tai millä vaan.

Eilen meni viiniä lukuunottamatta ihan ok, katkarapusalaattia, 400g raejuustoa ja minitomaatteja. Lupasin ja vannoin itselleni yöllä, että tänään lopetan sen itseni turvottamisen, mutta nyt väsyttää. Ehkä silti yritän, duunin jälkeen nukkumaan ja päiväunien jälkeen uudella tarmolla lenkille tai salille. Jääkaapissa on lounaaksi purkki raejuustoa ja vähän kurkkua, mutta nyt tuntuu niin erätappiolta tarttua niihin. Vaikka mitä itselleen uskottelisi, niin kyllä se lopullinen häviökin aina koittaa tarpeeksi monen epäonnistumisen jälkeen...

reeniä, horo reeniä!

Joskus tie haarautuu, eikä kumpikaan suunta vaikuta yhtään hyvältä. Tiedän, että jos tästä paino putoaa, se lähtee vain ja ainoastaan lihaksista. Aika usein tässä samassa kohtaa mietin, että "lopeta nyt jmlt tähän, aivan järjetöntä!!", niin tälläkin kertaa. Jotenkin silti luulen, etten ikinä pääse yli tästä epävarmuudesta, jos en taaskaan vain laita silmiä kiinni ja anna mennä. Siis siitä epävarmuudesta, että olisiko pitänyt? Hitto, yrittäkää nyt itse nähdä naapurin vaimon posliiniastioiden hienous omasta keittiöstä käsin.

Olenko epänormaali, kun haluaisin pitää lihakseni? Vähintäänkin huono syömishäiriöinen. vittu miks sä välität siitä??? ahdistaa oikeasti myöntää, että välitän.

Onneksi on rutkasti aikaa miettiä, sillä taas ollaan saman oravanpyörän edessä; olen jo tottunut syömään tietyllä tavalla. Tiedättekö, jos et urheile tänään, et tarvitse a) hiilareita b) ruokaakin alle puolet siitä kuin "urheilupäivinä". Rasvaahan ei yleensäkään tarvita kuin silloin tällöin luonnontuotteista.

Aloitin sokerilakon.

Yritän tehdä tiukkoja aikatauluja ja suunnitelmia, taatakseni paremmin onnistumiseni. Itkettää melkein se epätoivo, tuntuu entistä säälittävämmältä tukeutua tällaiseen. Jos vain osaisin luopua itsekkäistä ja ahneista himoistani. Ei ei ei, minä tarvitsen ohjeita ja kuria. Sääntöjä sadasosien tarkkuudella. En edes itse usko, että millään kymmenyksillä on väliä, mutta plus yksi on yleensä yhtäkkiä plus sata.

Menkat tulivat varmaan ensimmäistä kertaa eläissäni tasan 4 viikon välillä. Varma merkki siitä, että olen liikaa.

Yöllä nousee peikot piiloistaan

En saa unta. Mietin, lasken, pohdin, pahoitan mieleni. Kun mikään ei riitä, niin miksi tehdä mitään? Pakko, vihaan tuota sanaa enemmän kuin mitään muuta.

Mikä vitun pakko mun on huolehtia itsestäni, kenelle olen velkaa? Ihmiset, jotka sanovat aina etten voi olla niin itsekäs, niin tervetuloa vaan elämään elämääni!

Mä häpeän mun kylkiluita. Ja vihaan itseäni sillä hetkellä kun en niitä tunne.

Onneksi kävin sentään lenkillä. Sade ja juoksu metsässä. Silloin tuntuu, että saan happea.

Ehkä kun herään, jaksan taas jaksaa.

Tired today, I mean everyday

Missään ei ole mitään järkeä, mutta toivon että kirjava sanaoksennukseni saa minut ymmärtämään jotain. Realistic? Don't even expect it to be. Ei kuulu tapoihini olla järkevä tai realistinen, todellisuus on huijannut minua ihan liian usein että uskoisin enää sen valheisiin. Vai olenko se yksinkertainen ja tyhmä jälleen minä itse? Luulen aina ymmärtäväni jotain, mutta hetken kuluttua tajuan etten ole ymmärtänyt mitään.

Vai onko se niin että uskoani vain koetellaan? Kuulostipa kristilliseltä. Sitä vain ! etteivät asiat nyt kulje sääntöjen mukaan. Pitäisi luottaa sokeasti terveysintoilijoiden oppeihin, että kunhan liikut niin et liho. Silmät kiinni vain kun peilikuva alkaa levitä ja vaa'assa lukemat juoksevat suurempia kohti. Pää jalkojen väliin ja purraan hammasta. Raja se on minunkin kärsivällisyydelläni, saatana!

En ymmärrä edes itse, miten voinkin olla niin itsevarma ja epäitsevarma samanaikaisesti. Epävarmuuden hetkellä kehittelen pääni sisällä mitä eriskummallisempia salaliittoteorioita, siitä kuinka kaikki, tutut ja tuntemattomat juonivat minua vastaan, kaikki ystävätkin hymyilevät vain iskeäkseen kohta kaiken uskon ja hyvän palasiksi.

Ystävälliset sanat
ovat vain kauniisti koristeltuja
valheita.

Pitäisi hengittää syvään. Odottaa huomiseen. Puhua suoraan jos on tarvetta, mutta olla hiljaa täysin järjettömistä ajatuksista. Suunnitteletko SINÄ sieluni ja ihmisyyteni murhaiskua juuri tällä hetkellä?

Shoot me.

Is it worth losing my mind?

Teemme päivittäin asioita tiedostaen ja tiedostamatta. Ahdistavimpia ovat hetket, kun käyttäydyt jollain tavalla lähes tiedostamattasi, ja kun olet tajunnut sen ja yrität tehdä toisin, se ei vain onnistu. Olen ihan älykäs, tai näin tykkään ajatella. Olen kiinnostunut taiteesta ja maailmantalouden tapahtumista. Miksi silti olen näin heikko ja pinnallinen, ja milloin lopetin järjen kuuntelun?

Oli aikanaan myös rankka paikka tajuta, että aivot ja järki ovat kaksi täysin erillistä asiaa. Aivot toimivat kemiallisten käskyjen saattelemina, ja nämä käskyt ohjaavat ruumiintoimintoja. Siksi pitkän kituuttamisen jälkeen aivojen tasapaino on mennyttä ja tartut pahaankin ruokaan kuin nälkää nähnyt eläin. Miten pienen pienillä kemiallisilla aineilla voikaan olla sellainen voima?

Tein eilen havainnon ajattelussani josta huolestuin (varmaan vähän liioitellunkin paljon). Kaikki meni illalla suunnitelmien mukaan, ainakin alkuun. Pieni jäätelöannos mansikoilla ja mustikoilla, max 200kcal intake. Pari lasia viiniä muuttuikin noin pullolliseen viiniä, ja "pienessä" hiprakassa alkoikin hengitys takkuilla. Olisi se yksikin lasi riittänyt. Mitä sait sillä neljällä? Tässä taas nähdään miten heikot ja ahneet eivät vain pärjää. Illalla kun olin menossa nukkumaan se iski. Aivan tajuton himo jotenkin rangaista itseään syömällä lisää. Se tuntui totaaliselta pakolta, ja olisinkin mennyt tyhjentämään keittiön suklaavarastoja, jos ei olisi ollut niin huono olo ettei todellakaan pystynyt. Mitä hittoa?? Ei tehnyt mieli yhtään mitään ja kaikkein vähiten suklaata, silti oli melkein mahdotonta yrittää nukkua ja unohtaa koko asia.

Kaikkein eniten tässä syömisongelmassa pelkään hetkiä, kun en hallitse itseäni. Psyyke kääntyy mua vastaan enkä välitä mistään seurauksista, oli kyse sitten pilleri-over-dosesta tai safkasta.

Otsikon kysymykseen; Oon tyhmä ja lapsellinen tiedän, mutta en vaihtaisi tätä ""onnelliseen"" läskiyteen. Voisiko joku näyttää sen kultaisen keskitien? Pitääkö mun vihata joko itseäni tai ruumistani?

Aamupaino 48,7kg, mutta onneksi tiedän sen tuosta nousevan. Lucky me! No, monille ovat varmaan tuttuja alkoholin diureettiset vaikutukset...

Kun avaa silmänsä, voi ehkä nähdä oman elämänsä.

Lasken eilisen päivän ihan onnistuneeksi, vaikka paino ei laskenut kuin 200g. Tulin järkiini jossain kohtaa jumppaa, kun en tiennyt oksennanko vai pyörrynkö ensin. Eli kotiin ja vähän kanakeittoa raejuuston kera! Yritän pitää mielessäni, ettei muutamalla sadalla kalorilla kitkuttelu tee muuta kuin haittaa. Vai onko olemassa ketään, joka ei muutaman päivän paaston jälkeen ahda napaansa safkaa enemmän kuin niiden muutamien päivien aikana normaalisti olisi syönyt? Lisäksi kaupan päälle tulee väsymys, päänsärky ja pahoinvointi.

Jostain syystä tuo silti tuntuu usein hyvältä vaihtoehdolta. Ymmärrän, että kyllä 1000 kalorin päiväsaldoillakin laihtuu, mutta tuollaisen suunnitelman hyväksyminen tuntuu mahdottomalta. Tiedän ja ymmärrän, mutta järjen äänet hiljenevät aika tehokkaasti kun rintaa alkaa puristaa ja itku nousee kurkkuun... Paras keino itselleni on aina ollut kaiken ylimääräisen vähentäminen. Aikanaan en syönyt mitään kokonaan. Viimeisten suupalojen kohdalla voi aina miettiä, että tarvitseeko tuota todella? Paljon helpompi ja toimivampi harjoitus itsekurille kuin totaalikieltäytyminen. Kun vähän kiristää kaikesta, ei oikeastaan tunnu että luopuu mistään. Nyt vain on itselläni fiilis, ettei se välttämättä riitä. Ja mikä nyt oikeastaan on ylimääräistä, kaikki?

Tähän aion sortua tänään



Aivan, jäätelöä ja mansikoita. Noh, tuo jäänee päivän ainoaksi ruoaksi, vaikkakin yksi lasi viiniä saattaa kulua samalla kun treffataan ystävien kanssa töiden jälkeen. Kuka se juuri saarnasi kunnon ruoasta ja aikoo nyt vetää päivän aikana vain alkoholia ja sokeria?? Pistän kesän piikkiin, jäätelön ja auringon edessä olen voimaton. Toisekseen toivon, ettei taas käy niin kuin pari kesää sitten, jolloin en uskaltanut lähteä edes ovesta ulos, etteivät houkutukset vie mukanaan.. Ei kukaan meistä jaksa tätä, jos ei välillä elämässä ole jotain iloakin, eli ulos aurinkoon!

Sateen voimalla salille

Taas istun ja mietin. Tunnen lonkkaluut, vaikka sehän ei sinänsä kerro mitään. Olen yrittänyt ja aika hyvin nollannut tulokset sulkemalla korvani ääniltä pahan olon tullessa. Tai välinpitämättömyyteni. Teki äsken jostain syystä superpaljon mieli kaikkea tosi rasvaista. Kebabia, pizzaa, grilliburgeria... Heti alkoi harmittaa, että olen yleensäkään niin heikko ja ällöttävä että himoitsen jotain tuollaista, ja se että kiellän nuo itseltäni. En vaan voi. Se on vaan jotain niiiiiin kiellettyä. Moni muu pieni paha unohtuu kuitenkin aika pian, mutta tuota ei vaan voi antaa itselleen anteeksi. "Ehkä sitten, kun olen pudottanut näin ja näin paljon". Ja hitto, sittenhän se tulee kaikki takaisin.

Hävettää niin paljon, että olen todellinen sokeriaddikti. Jos selviydyn yhdestä vuorokaudesta kokonaan ilman, niin viimeistään seuraavana päivänä lähden vaikka keskellä yötä jonnekin huoltoasemalle. Aikaisemmasta "pikkusuolaisaddiktiosta" onkin käännytty täysin päinvastaiseen suuntaan. Joka päivä on vain jotain saatava! Yritän syödä terveellisesti, mutta usein skippaan muita ruokia lihomisen pelossani... Lisätavoitteekseni voisin ottaa sokeriroskan vähentämisen. Hyvästi jäätelöt, keksit ja suklaa! Pyrin kuitenkin olemaan mahdollisimman rehellinen teksteissäni, vaikka se kirvelee välillä enemmän kuin uskottekaan.

Päivän santsaukset:

1 keksi (50kcal)

pari kuppia kahvia

Toivon että tuohon se jääkin, vaikka onkin aika aikaista sanoa... Käyn myös salilla illalla, kulutusta tulee todennäköisesti muutama satanen. Yleensä syön aina proteiineja + vähän hiilareita vähintään treenin jälkeen, mutta nyt on ahdistus kurkussa niin voimakkaana että ei pysty. Tiedän kyllä, että treenaan ihan turhaan, jos annan lihasteni kuihtua pois tällaisella ruokavaliolla, mutta on pakko saada tehostartti tähän! Huomenna sitten paremmin..

Fresh start?

Äidinkielestä ei tullut ihan L:ää ylppäreissä, mutta onnekseni kukaan ei ainakaan vielä lue kirjoituksiani! Varoitan silti heti alkuun.

Olen painiskellut syömisongelmieni kanssa niin pitkään kuin muistan, reilusti päälle 10 vuotta. Ehkäpä osittain aloin kirjoittaa blogia, koska toivon törmääväni muihinkin ihmisiin, joille tämä ei ole ollut sellainen parin vuoden "keikka". Niihin, jotka eivät ikinä ole käyneet sairaalakunnossa asti, mutta eivät pysty nauttimaan elämästä täysillä kun pelko lihomisesta jyskyttää takaraivossa. Jotenkin ei ole uskallusta riittänyt, mutta haaveissa siintää oma kroppa useampaa kiloa vähänäisempänä. Tavoitteena pudottaa pysyvästi 5kg ja katkaista se ikuinen kierre muutaman kilon pudotuksella ja lisäyksellä.

Itse olen kohtuullisen hoikka, mutta AINA on jossain ylimääräistä. Mitä enemmän sitä tuijottaa, sitä rumemmaksi ja turvonneemmaksi se alkaa muuttua. Tai olo on turvonnut, vaatteet kiristävät. Jopa niinkin lapsellinen olen, että hoikan ystäväni laihdutus herättää kilpailuviettini. Mikä tahansa pettymys elämässä tuleekin, käännän sen aina epäitsevarmuuksissani itsestäni johtuvaksi, ja itsevihan kautta alan kostaa kaiken ruumiilleni. Päässäni huutaakin koko ajan kilpaa kaksi eri ääntä, joista toinen sanoo minun olevan kaunis juuri tällaisena, eikä kaikkia kauneus"virheitä" voi paikata laihdutuksella (<-- tuo on muuten yksi *ittumaisimmista elämäntotuuksista). Toinen sanoo, että mistä tiedän, kun en ikinä ole kunnolla yrittänyt?

Toivon, että löytäisin muita samanhenkisiä. Ihmisiä, jotka tietävät tekevänsä väärin, mutta palkinto on liian houkutteleva. Ihmisiä, jotka tietävät, ettei tämä tie vie mihinkään, mutta taaksepäin ei vaan voi kääntyä.

Jatkossa kerron epätoivoisista kuntoiluyritelmistäni, päivän aterioista, todennäköisesti laihdutushistoriastani ja ajatuksistani liittyen syömiseen. Proteiinipropagandaa luvassa, joten varokaa te yhdellä omenalla päivässä elävät. Lisäksi myönnän, että olen välillä tooooosi laiska etsimään mitään kuvia (nimim. kokemusta edellisestä blogistani), mutta toivottavasti ajatukseni ovat ne jotka kiinnostavat ja saavat pohtimaan asioita! Ulkoasu on aika tylsä, mutta ehkä se vaihtuu kun löydän energiaa.

Tervetuloa lukemaan ja osallistumaan!