Kun avaa silmänsä, voi ehkä nähdä oman elämänsä.

Lasken eilisen päivän ihan onnistuneeksi, vaikka paino ei laskenut kuin 200g. Tulin järkiini jossain kohtaa jumppaa, kun en tiennyt oksennanko vai pyörrynkö ensin. Eli kotiin ja vähän kanakeittoa raejuuston kera! Yritän pitää mielessäni, ettei muutamalla sadalla kalorilla kitkuttelu tee muuta kuin haittaa. Vai onko olemassa ketään, joka ei muutaman päivän paaston jälkeen ahda napaansa safkaa enemmän kuin niiden muutamien päivien aikana normaalisti olisi syönyt? Lisäksi kaupan päälle tulee väsymys, päänsärky ja pahoinvointi.

Jostain syystä tuo silti tuntuu usein hyvältä vaihtoehdolta. Ymmärrän, että kyllä 1000 kalorin päiväsaldoillakin laihtuu, mutta tuollaisen suunnitelman hyväksyminen tuntuu mahdottomalta. Tiedän ja ymmärrän, mutta järjen äänet hiljenevät aika tehokkaasti kun rintaa alkaa puristaa ja itku nousee kurkkuun... Paras keino itselleni on aina ollut kaiken ylimääräisen vähentäminen. Aikanaan en syönyt mitään kokonaan. Viimeisten suupalojen kohdalla voi aina miettiä, että tarvitseeko tuota todella? Paljon helpompi ja toimivampi harjoitus itsekurille kuin totaalikieltäytyminen. Kun vähän kiristää kaikesta, ei oikeastaan tunnu että luopuu mistään. Nyt vain on itselläni fiilis, ettei se välttämättä riitä. Ja mikä nyt oikeastaan on ylimääräistä, kaikki?

Tähän aion sortua tänään



Aivan, jäätelöä ja mansikoita. Noh, tuo jäänee päivän ainoaksi ruoaksi, vaikkakin yksi lasi viiniä saattaa kulua samalla kun treffataan ystävien kanssa töiden jälkeen. Kuka se juuri saarnasi kunnon ruoasta ja aikoo nyt vetää päivän aikana vain alkoholia ja sokeria?? Pistän kesän piikkiin, jäätelön ja auringon edessä olen voimaton. Toisekseen toivon, ettei taas käy niin kuin pari kesää sitten, jolloin en uskaltanut lähteä edes ovesta ulos, etteivät houkutukset vie mukanaan.. Ei kukaan meistä jaksa tätä, jos ei välillä elämässä ole jotain iloakin, eli ulos aurinkoon!