Eilen en jossain kohtaa enää jaksanut välittää mistään syömiseen liittyvästä. Oli superstressi kaikesta enkä pystynyt enää mihinkään järjelliseen kun olin lukittuna neljään asti keksipakettien ja karkkien keskelle (duuniin). Onneksi ei uponnut kuin muutama keksi mutta karkkeja varmaan pari sataa kaloria... Mikä siinä on, etten tykkää kekseistä enkä karkeista, mutta kun niitä on naaman edessä non-stop, niin jossain kohtaa vitutusta ja ahdistusta vaan napsahtaa. Ja illalla meni viiniä lasi jos toinenkin, olisi mennyt järki ilman. En edes pysty nyt miettimään niitä energia-arvoja.
Näin illalla miehekettä, joka oli tosi stressaantunu yhdestä duunijutustaan. Ahdistus, sen tunsi jopa metrin päästä. Puristus alkoi tuntua itsessäkin, tästä syystä siis oli pakko tyhjentää viinilasia vauhdikkaammin, tupakka paloi yksi toisensa jälkeen. Lopulta en kestänyt olla sisällä puristuksissa vaan ehdotin että lähdetään kävelylle. Oli jo pimeää kun käveltiin jonkun ala-asteen pihaan ja istuttiin keinuihin. Juteltiin lapsuudesta. Naurettiin hölmöille muistoille tarhantädeistä ja kavereista. Tuoreemmistakin jutuista puhuttiin ja mietin, että on mulla elämästä hyviäkin muistoja. Ja että ehkä niitä tulee vielä lisää.
Usein riittää kevytkin ote♥
Vaikka pari vuotta yhdessä kohtaa kulkivat sellaisessa sumussa etten muista siitä juuri mitään muuta kuin itkuiset yöt, niin mä elän taas. Enkä päästä tästä irti, ellei ole pakko. Pienentyminen on pakko. En kestä itseäni tällaisena. Mutta pidän itseni pinnalla.
Kovin harmaa kirjoitus. Musta tulee vielä värikkäämpi.
Ps. Tuntuu omituiselta, että joku tätä lukee. Tai ehkä lukee. Ehkä hivenen hävettää, pelkään että kaikkien mielestä tämä kaikki on noloa omituista typerää lapsellista öö kaikkea. Pelottavaa miten alaston voi olla ruudun takaa täydellä vaatetuksella. Ahdistun, mutta kiitos♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti