I don't like to be alone with my enemies, Me Myself and I

Olin eilen ystäväni luona parilla lasillisella ja kävelin kotiin. Pikkuhiprakassa tuntui lähinnä yksinäiseltä, ilman sen kummempaa draamaa mietin autotien viertä kävellessäni, että hyppäisinkö seuraavan auton alle? Ei, en halua huonoa mieltä tuntemattomille, keillä ei ole tähän osaa eikä arpaa. Ehkä otan auton ja ajan päin puuta, tai ihan vain tyhjennän lääkepurkkini ja hyvästi. Ilta oli ollut kiva, mutta siitä huolimatta tunsin vain väsymystä, sitä loputonta väsymystä. Sitä väsymystä, kun ei kiinnosta herääkö aamulla vai ei.

Ehkä en halua nähdä pohjaa, taas kerran?

Tai ehkä en jaksaisi taas jäädä tämän kanssa yksin?

Vihaan väsymystä. Paino junnaa samassa ärsyttävässä lukemassa. Ei mitään muutoksia. Tämän on vaan pakko loppua. Muuttua johonkin suuntaan! Ei kiinnosta tällä hetkellä terveys tai kunto tai mitä muut ajattelee, tämä on loputon suo jos en saa itseäni niskasta kiinni. Kuristusotteella tai millä vaan.

Eilen meni viiniä lukuunottamatta ihan ok, katkarapusalaattia, 400g raejuustoa ja minitomaatteja. Lupasin ja vannoin itselleni yöllä, että tänään lopetan sen itseni turvottamisen, mutta nyt väsyttää. Ehkä silti yritän, duunin jälkeen nukkumaan ja päiväunien jälkeen uudella tarmolla lenkille tai salille. Jääkaapissa on lounaaksi purkki raejuustoa ja vähän kurkkua, mutta nyt tuntuu niin erätappiolta tarttua niihin. Vaikka mitä itselleen uskottelisi, niin kyllä se lopullinen häviökin aina koittaa tarpeeksi monen epäonnistumisen jälkeen...