Am I an apple? Can't find my escape

Ajattelin eilen menneitä. Matkaa tähän ja mistä oikein lähdettiin. Tiuskin itselleni, miksi annoin näin käydä, miksi olen tässä taas? Laitoin silmät kiinni ja puristin käden tiukasti nyrkkiin. Toivoin, että oikein kovasti toivomalla vain heräisin ajasta vuosi taaksepäin. Sitten, muistin sen kaiken muunkin. Muistin pimenevät illat, kotona lukkojen takana vietetyt päivät. Kyyneleet ja itsevihan. Ja ne liian isot housut. Ja sen kylmyyden. Ja muuta siinä hetkessä ei tainnut ollakaan. Mitään muuta ei niissä kuukausissa oikeastaan ollutkaan. Tyhjää vain.

Enkä muista kauniita syksyisiä päiviä, vaikka muistan talven tulleen vasta joulukuussa. En muista oikeastaan mitään.

Tämä hetkeni on ahdistava. Tämä hetkeni on sitä, etten oikein tiedä mikä tai kuka olen, miten minun pitäisi toimia joka hetkessä. Entinen minäni toimi juuri niin kuin pitääkin, juuri niin kuin jokin sanoo. Minäni vähän aikaa sitten teki niin kuin sillä hetkellä tuntui. Tämän hetkinen minäni ei tiedä yhtään mitä tehdä. Mitä tehdä sille tälle hetkelle, joka on sietämätön.

Herätyskello soi ja soi. Painan torkkua ja käännyn peiton noustessa pois jalkojen päältä. Varpaat kylmettyvät, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Ja taas se soi. Ja taas. Ja miksi elämässä pitää herätä ja elää yleensäkään? Siihen elämään jota ei edes osaa elää?

Silmät puolittain ummessa kävelen keittämään kahvia ja kaikki valo on liian kirkasta. Kurkkua ja suuta kuivaa, päätä särkee. Pöydällä näen viinipullon, jonka olen unohtanut siihen ennen kuin menin nukkumaan. Lasillinen, kaksi, kun en jaksanut enkä kestänyt. Puutunut olo oli parempi, puutuneessa ruumiissa valuvat kyyneleetkään eivät tunnu kuin hetken poskilla. Se ei sattunut niin kuin joskus sattuu.

Vatsaa särkee ja katson kelloa. Yhdeksän. Kahvi on tippunut ja hipsin mukin kanssa parvekkeelle tupakalle. Viisi minuuttia yli yhdeksän. Avaan työkoneen ja silmäilen sähköpostit läpi, vastailenkin puoliunessa joihinkin muistamatta hetken kuluttua, mitä olin edes lukenut. Viisitoista yli yhdeksän. Käyn katsomassa tummia silmänalusia peilistä. Puoli kymmenen. Puren kynsiä ja alan tehdä töitä. Kymmentä yli kymmenen. Soitan pari puhelua ja kirjoitan tämän tekstin. puoli yksitoista. Mietin ja katson kohta taas kelloa. Pari minuuttia yli puoli yksitoista. NO HELVETTI KOSKA SITÄ LOUNASTA SAA OIKEIN SYÖDÄ? Miksi ei aika kulu?

Tätä se on. Odottamista. Miettimistä. Muun miettimistä. Lisää odottamista.

Teksti loppuun. Kymmenen neljäkymmentä kuusi. Julkaise.

Se on kehä, yksinäinen kehä

Joskus on tuntuu niin vaikealta vain jatkaa ja jaksaa. Joskus on niin vaikea pitää itsestään. Monesti pidänkin joistain puolistani, joskus taas kaikki suusta ulos tulevat sanat kuulostavat hölmöiltä, kaikki ajatukset turhilta ja typeriltä. Kaikki nämä kirjoitukset mitään sanomattomilta, enkä tiedä aina edes miksi kirjoitan. Joskus näen kirjoittamisenkin niin, että kurkotan kättä kohti jotain. En tiedä mikä se jokin on, mutta jollain tasolla toivon saavani otteen jostain. Tai ehkä jonkun reaktion jossain ihmisessä, jonkun ottamaan kädestä kiinni.

Ja kaiken keskellä tulen olevani vain yksin kaikkien ajatusteni kanssa. Tämä blogini on kuin tyhjä, pimeä huone, jonka keskellä on puinen tuoli. Minä istun siinä tuolissa puhumassa itsekseni, joskus kyynelehtien, joskus hymyillen. Joskus joku on vastaa, vai onko se vain kuvitteluani. Tai ehkä kaiku puheistani. Kuiskatessa jään odottamaan jotain rasahdusta, mutta mitään ei kuulu. Seinillä ei ole peilejä, enkä näe itseäni. Huoneessa ei ole myöskään ikkunoita, mutta sinisävyinen valo paistaa katosta. Näen ääriviivoja, kaikki näyttää suurelta ja loputtomalta. Välillä raajojeni ääriviivat näkyvät selkeämmin, välillä heikommin. Joskus puhun tauotta, joskus olen hiljaa pitkiä aikoja. Tässä huoneessani en nuku koskaan, mutta saatan olla hiljaa pitkiäkin aikoja. Joskus iloisesti höpötellessäni niitä näitä, suunnitellessani sitä ja tuota, unohdan että olen yksin. Muistan sen vasta herätessäni tosiasiaan, ettei mikään muutu miksikään.

Lauloivat ne linnut tänäkin aamuna

Minun on pakko päästää irti kaikista pakoistani. Pakko lakata sanomasta "pakko". Pelkään koko ajan, että kohta en selviä mistään. Itse kasaamani vuoret muuttuvat mahdottomiksi ylittää, ovien kynnyksetkin liian korkeiksi ylitse astuttaviksi. Minä en voi jäädä suohon makaamaan, elämänihän on niiden ovien ulkopuolella.

Ja kävin kuin kävinkin eilen lenkillä. Viime aikaisista tavoistani poiketen, en puuskuttanut täyttä vauhtia juosten ja itsevihaa ja riittämättömyyttä täynnä, vaan tahti oli rauhallinen. Liikunnasta nauttiminen on lähesulkoon syntiä, sillä jos siitä nauttii ei tee tarpeeksi tehokkaasti. "Tehokkaan treenamisen ei kuulu olla pelkästään kivaa" - lause valmentajani suusta. Päätin viisveisata ja yritin olla tarpeeksi rohkea vain nauttiakseni lenkistä. Kyllä, kävelin osan matkaa (laiskalaiskalaiskalaiskalaiskalaiskalaiska), mutta olo oli ihan hyvä. Ehdin ihastella talveen valmistautuvaa luontoa, viimeisiä keltaisia lehtiä. Hengityksen höyrytessä, olo oli lämmin.

Keskellä metsää olin ihan yksin, mutta ei olo tuntunut yksinäiseltä. Mietin ystäviäni ja kuinka onnekas olen, kun minulla on heidät. Ja kuinka paljon rohkeammaksi olen tullut, kun nykyään kerron mitä kuuluu. Sanon ääneen pienet huoleni, jotka monesti muuttuvat sitä myötä oikeasti pieniksi. Olen ymmärtänyt, vihdoin, etteivät tyhjää tuijottavat katseeni ole jääneet huomaamatta, ja kuinka paljon parempi ystävienikin on olla, kun puhun eikä heidän tarvitse vain olla huolissaan ja pahinta peläten. Tietysti, on niitä totuuksia ja luurankoja kaapeissa, jotka pidän vain itselläni, mutta enää en kanna vaieten harteillani koko maailman huolia.

Äänet päässä eivät olleet koko matkaa hiljaa, mutta päivittäistä taisteluahan tämä on. Päivittäin joudun puolustamaan itseäni oma itseäni vastaan, mutta haluan uskoa joku päivä voittavani sen taistelun. Haluan jonain päivänä tuntea olevani riittävän hyvä ihan sellaisenaan, mutta en ehkä vielä tänään. Ajatukset yrittävät huijata minua uskomaan, että se päivä on silloin, kun olen oikeasti riittävän laiha, hyvä, ahkera, täydellinen.

Onkohan jossain se kultainen keskitie? Voiko tämän päänsisäisen vinksahtaneisuuden kanssa tehdä kompromisseja? Sanokaa joku, vaikka sitten valheenakin, että kyllä minä tämän kanssa selviän. Haluan niin paljon uskoa siihen, ettei tarvitse olla pelkästään mustaa tai pelkästään valkoista.

Väsymys ei ole kadonnut kokonaan ilmaan, silti jätin lounaseväät kotiin ja suunnittelen lenkkiä töiden jälkeen. Tänään energia löytyy kofeiinitableteista ja energiajuomista vatsan epäkiitollisuudesta huolimatta. Sydän tykyttää hivenen epätahtiin, mutta siihen olen jo tottunut. Kylmyys tuntuu turvalliselta, muistoilta niiltä ajoilta mitä en saisi kaivata.

Syyllisyyden tunteita pakenemassa

Kello lähestyy jo puolta yhtä ja allekirjoittanut on ollut tänään jo huikean aktiivinen: ylös kahdeksalta, pari kuppia kahvia ja lehtien lukemista. Kuppi teetä ja sängyssä lehtien lukemista. Salille lähtemisen harkitsemista ja iltalehden nettisivujen selausta. Ajatus liikunnasta, ahdistus ja naistenlehti uudestaan käteen. Olo ei ole pohjattoman väsynyt, ja pyrin välttämään kaikkea liian ahdistavaa, edellisistä päivistä johtuen. Siitä loputtomasta väsymyksestä johtuen, jonka pahimmasta vaiheesta pääsin yli reilun vuorokauden nukkumisella ja koko lauantain kestäneellä saamattomuudella.

Olen syönyt maltillisesti, mutta en riittävän vähän. Paino putoaa, mutta ei riittävän nopeasti. Yritän koko ajan rauhoittua, kyllähän se kilo viikossa on ihan ok lihastenkin kannalta, mutta välillä haluaisin vain lopettaa koko syömisen ja koko liikkumisen ja koko muun elämäni. Unohtua vain suloiseen maailmaani, jossa ei ole muuta kuin teekuppini ja minä. Olisi vain utuinen niittymaisema, kohmeiset sormet ja tyhjänä muriseva maha. En olisi syönyt päiviin, enkä haluaisi enkä tarvitsisikaan. Se ajatus on niin houkutteleva ja huumaava. Tunnen ne kaikki tuoksut, tunnen sen ympäröivän kylmyyden. Tunnen ne kaikki yksinäiset ajatukset, joita en voi jakaa kenenkään kanssa. Tiedän sen kaiken valheeksi, mutta en siltikään. Haluan niin paljon kuihtua ja kuihtua, enkä voi sitä edes itse ymmärtää. Sitä että miksi. Unta ja haavetta vain, sinne haluaisin silti tippua.

Haluaisin jaksaa juosta, juosta pitkiä matkoja kuolleiden lehtien jäädessä kenkien alle. Hengittää sitä raikasta syysilmaa, vetää elämää keuhkoihin ja voida hyvin ja kuluttaa mahdollisimman paljon. Mutta en jaksa. Pitäisi treenata lihaskuntoa 5 kertaa viikossa ja aerobista ihan vähintään 3 kertaa. Yritän, teen niin paljon kuin ehdin ja töiltä jaksan, mutta aamulla herätyskellon herättäessä aamulenkille, painan torkkua ja toivon herääväni jostain ihan muualta. Sen sijaan, heräänkin ihan samasta paikasta hetken kuluttua uudestaan. Ja yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes aamu on kääntynyt iltaan. Illalla, en jaksakaan riittävästi. Yritän uskoa että jaksan, yritän uskoa että pystyn. Tänään en odota iltaan. Kyllä ne muutkin pystyvät, miksi minä en pystyisi?

Jos kaikki olisikin helppoa. Tosin eihän se ole kenellekään.

Sunnuntaihin on selvitty tästä viikonloppupelosta huolimatta. Kaikista ahdistuksistani huolimatta vastasin lopulta poikaystävälleni työpäivän päätteeksi, menimme töistä suoraan syömään keskustaan. Salaattia pienessä kahvilassa, kuppi cappuccinoa, josta paikka on lähes kuuluisa. Istuimme seinän vieressä, johon oli laitettu tauluja lehtikirjoituksista. Luin paikan historiasta, periksiantamattomuudesta, elämän arvoista ja miten yksi henkilö oli elämänsä kanssa päätynyt tänne. Yhden ihmisen tarina. Elämästä, siitä ihan tavallisesta elämästä kertovat tarinat ovat niin mielenkiintoisia. Kaikki aina erilaisia, kaikissa huomaa sen, miten joskus voi itse sen kulkuun vaikuttaa, joskus ei. Kuitenkin se on pitkäpitkä matka, jonka aikana voi kokea vaikka mitä, jos sydän on avoin. Toivottavasti minunkin tarinani on joskus sellainen, missä olisi jotain oikeaa kerrottavaa. Toivottavasti, pääsen pitkälle.

Loppuilta kului mukavasti poikaystävän kainalossa nyhvätessä. Ei mitään ihmeellistä, mikä oli juuri sitä mitä kaipasin. Ja läheisyys tuntui mukavalta. Tuntui, etten ehkä olekaan yksin.

Eilinen sujahtikin treenatessa, ystävän kanssa kävelyllä, iltapäiväsaunassa ja loppuilta minun luonani. Seitsemän aikaan istuimme keittiössäni, uunissa oli lohta ja vihanneksia ja pöydässä pullo valkoviiniä. Vaikka olinkin mielessäni päättänyt, ettei mitään mitään suunnitelmiini kuulumatonta, yritin höllätä ajatusteni kanssa, koska tiesin energiamäärien jäävän aika alhaisiksi. Nälkä oli siinä vaiheessa jo ajatuksia häiritsevä. Inhoan sitä, kun ei voi miettiä muuta kuin ruokaa, koska on niin nälkä. Saako näin sanoa? Saako nälkää tuntea? Ystäväni ihmetteli avatessani purkin raejuustoa, että ruokahan on kohta tulossa. "No ehkä kun sinä treenaat niin paljon, niin voit syödäkin kuin mies". Juujuu. Yritin hiljentää päässä soivaa "sika! !" -huutoa miettimällä, että tällä tavalla en ehkä syö sitä varsinaista ruokaa liikaa. Tiedättekö, usein kitkutellessa tulee sorruttua ylilyönteihin. En halunnut.

Puheensorina asunnossani hiljeni sen verran myöhään eilen (tai tänään), että vastoin tapojani en ollut laittanut herätyskelloa soimaan ollenkaan. Vasta yhdeltätoista aamulla avasin silmäni auringon paistaessa makuuhuoneeseen. Nyt olenkin pakannut treenikamppeet kassiin ja tarkoitus olisi lähteä taas salille. Mielessä pyörivät liikunta suunnitelmat ja ainainen tunne, että taaskaan en ole treenannut tarpeeksi. Listoja, tunteja, ohjelmia, taas pitää päivittää liikuntasuunnitelmaa tehokkaampaan. Päätänkin tänään tehdä vähemmän mutta paremmalla tsemppaamisella. Enhän minä ole kone, kai? Pelkään liikunnan muuttuvan pakoksi, vaikka oikeasti pidän siitä. Enkä haaveile luista ja tikkumaisista käsistä. Minä pidän siitä, että lihakset näkyvät. Silloinhan olen terve, enkö niin? En tiedä. Tiedän vain, että ulkokuori voi pettää, mutta ei välttämättä. 

Päässä soivat varoituksen sanat tuntuvat suojelevilta. Ei liikaa tuota ruokaa, tuota ei ollenkaan, ei yhtään enempää tänään, vielä muutama kilo lisää vastusta, vielä pari kilometriä. Tunnen, että jokin pitää minusta huolta, sen jonkin avulla pääsen eteenpäin ja saavutan tavoitteeni. Tiedän, etten saisi tuntea näin, koska se turva ja varoitukset ovat oikeasti valhetta, pakonomaista käytöstä ja sekaisin menevää mieltä. Pitäisi olla varovainen, mutta en osaa. En pysty päästämään irti.

PS. Karmakas kirjoitti ajatuksia herättävän, mielestäni suorastaan loistavan kirjoituksen, suosittelen lukemaan.

Liian iholla

Kaikesta kiireestä huolimatta, arkipäivät ovat helpoimpia. Aamut sujuvat tietyllä tavalla, päivät toisella, iltapäivät jollain kolmannella ja illat neljännellä. Yöt, unettomat yöt, ei mietitä sitä. Mutta aamusta iltaan kaikki on aika vakiintunutta. Taas kerran, vakiintunutta välttelyä ja kulutusohjelmaa. Niin paljon kaikkea koko ajan, ettei ole tunteja aikaa miettiä sitä, miltä tosiasiassa tuntuu. Iltapäivä ahdistaa jo nyt, viikonloppu alkaa.

Perjantaiden iltapäivät. Kun kello alkaa lähentyä kolmea, kollegat alkavat yksi toisensa perään toivotella hyviä viikonloppuja ja pakkaavat tavaransa. Minä istun tiiviisti katse näytössä, yritän unohtaa sen tosiasian, että kohta on aikaa tehdä mitä vaan! Aikaa, jota pitäisi käyttää vaikka mihin kaikkeen, mutta vetämätön olo saa ahdistumaan. En jaksaisi mitään ylimääräistä. Viikonloppuna haluaisin nukkua, unohtaa että elän ja hengitän, mutta ei. Poikaystävä toivoo luokseen heti töiden jälkeen. Ystävät ehdottavat viini-iltaa ja perheenjäsenet soittelevat. Kaikki samoine kysymyksineen viikonloppuni tekemisistä. Enkä minä osaa vastata, osa loukkaantuu. En minä tee sitä siksi, että odottaisin jotain muuta parempaa, vaan koska.. en haluaisi yksinkertaisesti tehdä mitään.

Eikö ole ihanaa, kun on poikaystävä ja on aina joku jonka kanssa tehdä jotain?

Ei, ei aina. Ei ole ihanaa kun on poikaystävä, silloin kun ei haluaisi tehdä mitään eikä oikeastaan nähdä yhtään ketään. "Mikä sinulla on?". Ja minun velvollisuuteni on kertoa kaikki murheeni, vaikka haluaisin pitää kaiken itselläni. En kerro siltikään. Muille voin vain sanoa olevani kiireellinen, poikaystävää kohtaan on _velvollisuuksia_. Pakko sitä ja pakko tätä. Voitko, tuletko, teetkö, syödäänkö, mennäänkö, no no no no mitä sinä haluat?
Haluan olla ilman sinua, vapaa kaikesta hetken.

Tunnen oloni kamalaksi, mutta henkeä ahdistaa.
En saa olla yksin,
en saa unohtaa elämää olemalla yksin.

Ps. Paino on vähemmän, hymyilyttää. Tekee mieli työntää muita entistä kauemmaksi.

Nuoruuden hullutuksia. Sitäkö se on?

Kyllä minä tiedän, mikä on oikein ja mikä väärin. Kyllä minä tiedän, että laihtuminen on merkki liian vähäisestä energiansaannista. Mutta kun, mutta kun on niitä joilla on varaakin laihtua, eikä se ole vaaraksi!

Kyllä minä tiedän ne muutkin merkit kärsivästä elimistöstä. Ne merkit joita muut, ne normaalit, inhoavat ja valittelevat. Minä taas pidän niistä. Pidän puutuvista jäsenistä, kylmettyvistä sormista, ääntelevästä vatsasta, naksahtelevista nivelistä.

Usein tietyt asiat tuovat mieleen muistoja kapeammista ranteista ja pitkistä itsensä riuduttamisajoista. Vihreä tee sitruunalla, valkoinen tee vadelmalla. Tunnottomat sormet kylmää energiajuomatölkkiä vasten. Hytisevä ruumis ulkona tupakalla. Aamuinen usva ja nukkuva mieli. Mieli nukkuu ohi elämää, koska todellisuus on jotain, missä ei halua olla. Tai todellisuudessa on jotain, mitä ei halua olla.

Ja minä kaipaan sitä ihan liikaa. Järkevä minäni ei kaipaa, mutta nyt ei järkevä minäni ole se vahvin. Suljen korvat enkä kuuntele.

Jotain pienempää, mutta ei vain vähän pienempää.

Tuijotan pöydän reunalla olevaa lautasta ja sen päällä olevaa munkkia. Ei mitään markettipullaa vaan oikeasta leipomosta tuotua, oikein käsin leivottua. Kukaan ei ole mitalla tarkistanut voin määriä ja pinta kiiltelee sokerisesta kuorrutteesta. Käännän katseen pois ja yritän unohtaa sen. Se tuoksu kantautuu silti nenääni ja minua etoo. Ei se munkki, vaan minä itseni. Minun sietämätön sokerin himoni, enkä edes pidä munkeista.

Palaan uudestaan ja uudestaan aiempiin hetkiin, väreihin ja makuihin tältä päivältä. Lasken ja lasken ja lasken, ainiin senkin unohdin, hitsi. Päivä on pilalla sillä sekunnilla kun tajuan olleeni ihan liian välinpitämätön. En paljon, mutta liikaa. Olisin voinut tehdä paremminkin, olisin voinut yritää muistaa paremmin.

Muilla on välitavoitteita ja saavutuksista saa palkintoja. Minulla on vain pettymyksiä ja liian hidasta etenemistä. En minä saavuta mitään, lähinnä vain paikkailen menneitä epäonnistumisia. Jossain kohtaa saan ehkä anteeksi itseltäni, palkintona entiset vaatteet menevät päälle. Ehkä. Eikä se ole mikään saavutus, se on ehto ja vaatimus.

Onneksi sentään illalla on treenit ja pääsen illalla iloitsemaan lihasten väsymyksestä ja siitä tunteesta, että olen sentään yrittänyt. Olen aktiivisesti tehnyt jotain ollakseni jotain mitä haluan, enkä vain itkenyt sohvalla. Olen vihainen itselleni siitäkin, etten ole ajatellut tarpeeksi itseäni. Olisi pitänyt valita paremmin, sillä ei vain se kuinka paljon, vaan ennen kaikkea se mitä on uponnut. Mitenköhän lihakseni jaksavat? Eiväthän ne kaikki lähde? En halua että ne kaikki lähtevät. En halua olla pelkkää ihraa ja luuta. En halua olla sairas, haluan vain olla jotain muuta. Jotain pienempää.

Väsymys iskee vähän matalaksi. Silti olen päättäväinen, ennen kaikkea täysin varma, että huomenna on parempi päivä.

No you won't give up, got it?

Minä sitten inhoan itseäni niillä turhien lupausten hetkillä. Koska lupaan itselleni olla loppupäivän vähemmällä, koska lupaan aktivoitua kirjoittamisessa. Alkuviikosta päätin olla lupaamatta mitään. Tuntuu turhauttavalta pettyä itseensä, jos yhtäkkiä ei ehdikään, ei pystykään ja niin edelleen. Tekosyyt ovat tekosyitä, mutta varsinkin kirjoittamisen osalta en voi välillä olla pohtimatta, että jos vaihtoehtona on todellinen eläminen tai elämättömyydestä kirjoittaminen, valitsen mieluummin ensimmäisen. Nyt, kuitenkin, lupaamatta jättämisen jälkeen stressi on kaikonnut, ja kirjoittaminen tuntuu itseasiassa ihan hyvältä. Vaikka yyh ää nyyh ikinä se teksti ei ole tarpeeksi inspiroivaa, ei kaunista ei selkeyttävää, ei oikeastaan yhtään mitään. Mutta minä, minä voin paremmin kun kirjoitan, ainakin nyt.

Olen jaksanut huomattavasti paremmin muutenkin parina edellisenä päivänä. Hymyillen jaksan vähemmällä, vaikka enemmänkin kyse on psyykkisestä tsemppaamisesta kuin todellisesta hyvinvoinnista. Hällä väliä! -tekee mieli sanoa, vaikka tiedän ettei se mene niin. On edelleen asioita, joista haluaisin kirjoittaa, joita haluaisin sanoa, mutta jotenkin olettamani muiden oletukset estävät. Enhän minä, aikuinen fiksu nainen, saisi sanoa niin. Guess what, ikä on vain numeroita ja fiksuutta on monenlaista, päässäni se on kaikki kuitenkin.

Minä vain yritän. Ja yritän antaa itseni "vain yrittää". Kyllä se riittää, kyllä minä riitän, sellaisena kuin olen.

Olen reippaillut salilla ja lenkkeillyt ystävien kanssa. Olen ollut hämmästynyt, kuinka vähän se vaivannäköä se pieni yrittäminen on viime päivinä vaatinut. Tarvitsenko, tarvitsenko oikeasti? Ei, et tarvitse. Pitäisikö juosta vielä jonkin aikaa? Kyllä, kyllä pitäisi.

Eilen keräännyimme ystävien kanssa katsomaan leffaa ja jossain vaiheessa puhelimeen näppäiltiinkin jo pizzapaikan numeroa. Inhoan tyrkyttämistä. Yritän hillitä ärtymystä ja toistelen vain "ei kiitos".
"Oletko nyt oikeasti ihan varma ettet halua?"
"Voit saada tästä minulta jos haluat?"
"Miksi et?"

Loppujen lopuksi oli kuitenkin ihan mukavaa, pieni murina mahan pohjassa tuntui vain hyvältä ja olo oli oikeastaan aika hyvä koko päivän. Ystävätkin unohtivat koko asian juoruilun lomassa, ainakin niin toivon. Nyt on turha yrittää estää tai ymmärtää, en kuuntele.

Tänään aamulla herätyskello soi klo 8, keräilin salikamppeet kasaan ja kävin treenaamassa muutamat osa-alueet 30min juoksun kera. Muutaman päivän urheilujen jälkeen pitikin jo ottaa kevyemmin, mutta siitä huolimatta olen iloinen, että menin. Nyt istunkin jo pyyhe päällä kotisohvalla, poikaystävän motkottaessa puhelimeen että olen myöhässä. "Anteeksianteeksi, voidaanko nähdä suoraan kaupungilla?". Tarkoituksena on mennä yhdessä aamiaiselle jonnekin ja miettiä siinä samalla viikonloppuohjelmaa. En tiedä vielä syönkö, pelkään että syön.
Joskus tunnen itseni ja ahdistukseni vähän hölmöiksi.

Viettäkää ihana viikonloppu♥

Ja anteeksi pienet, vastaan kommentteihin hivenen myöhemmin, koska olen tosiaan jo myöhässä.... !

You lied to me like I used to lie to you

En ole ikuisuuksiin viettänyt laatuaikaa itseni kanssa, ainakaan niin kuin eilen. Kirjoitin joskus ennen viettäväni hiljaisuuspäiviä, eikä eilinen ihan sellaista vastannut, mutta ainakaan en ruoskinut itseäni illan saamattomuudesta. Lähdin siis harvinaisen aikaisin kotiin töistä, eli jo viideltä, ja kotiin päästyäni tein muutamat kotiaskareet saadakseni kämppäni näyttämään edes kohtalaisen inhimilliseltä. Pyykit koneeseen ja astianpesukone päälle. Paksu neulepaita ja kaulahuivi, ohut pipo ja hanskat mukaan; riittävästi vaatetta päällä kevyttä kävelyä varten.

Tallustelin hitaasti pitkin metsäteitä, kerrankin miettimättä kulutusta tai suorittamista. Vaikka kaikki onkin niin eri tavalla kuin aiemmin, tuona hetkenä maailma näytti tismalleen samanlaiselta, kuin metsäretkilläni pikkulapsena. Metsä oli silloin niin loputtoman ihmeellinen. Ihmeellinen se on edelleenkin, joskin eri tavalla. Millaistakohan on olla metsähiiri, joka vaistojen varassa täyttää päivänsä ruoan haalimisella? Haaveilevatkohan nekin, edes jostain?

Pakko myöntää, että ajatukseni kulkeutuivat lopulta tavallista rataansa tähän kaikkeen. Itseeni, muihin, muiden muutoksiin. Onko teilläkin aina ollut se joku, jonka kanssa olette tavallaan kilpailleet vaatekoissa ja senteissä? Vaikka mitään ei myönnetä ääneen, niin kumpikaan ei tahdo olla se ensimmäinen joka tarttuu pullasiivuun, eikä kumpikaan myönnä viettäneensä iltapäivää pelkästään syöden. Minullakin on se joku. Joskus nuo ajatukset häiritsevät, koska kyse on mitä rakkaimmasta ystävästä, jolle toivon todellisuudessa kaikkea parasta, ja välillä on niin kammottavaa ajatella näin. Siis sillä tavalla, että everything is good and I love you as long as you are a bit bigger than I am.

Viime viikonloppu oli todellinen pysäytys ja herätys. En ole nähnyt tätä ystävää vähään aikaan, kunnes tosiaan viime viikonloppuna. Omat mitat hävettivät suunnattomasti, vaikka ystäväni ei kommentoi asiaa mitenkään ja väittää taas kerran lihoneensa vaikka kuinka. *Henkinen kuolema*. Ystäväni näytti kauniilta, ja ennen kaikkea laihemmalta kuin aiemmin. Kateellisuus tuntui pistävänä ja kitkeränä. Oma peilikuva kuvotti enemmän kuin kertaakaan pariin kuukauteen. Miten minä annoin itselleni käydä näin? Kesken ajatusteni ja kävelyn taivaalta alkoi tipahdella muutamia pisaroita, ja annoin samalla omien kyyneleiden valua sadepisaroiden piilossa.

Kotiin tultua laitoin teeveden kiehumaan. Nappasin muutama kuukausi sitten kesken jääneen romaanin kirjahyllystä ja jäin sohvannurkkaan teekuppi kädessä lukemaan. Poikkeuksellisesti jaksoin sähkövalojen sijaan sytytellä kynttilöitä ympäriinsä. Olo tuntui lopulta paljon paremmalta, lisäksi paljon päättäväisemmältä. En aio miettiä muita. En aio vihata itseäni. Itseni takiahan minä haluan muutosta vähempään, en muiden.

~ ~ ~ ~ ~

Tänään olen päättäväisesti eilistäkin vähemmällä. Rajat on laitettava alas, rajat on ensinnäkin asetettava. Kuka sanoi, että se on pelkästään kivaa? Yhtään kivempaa siitä ei tule, mutta välillä tälle laiskiaiselle ja herkkuperseelle on mahdotonta saada perille, ettei tilanne ihmettelemällä parane. Kun olo huononee muistutan itseäni, että tämähän on sitä, mitä minä haluan. Luulen.

Oh honey, don't you cry (cos it makes no difference)

Minulla oli aikanaan paljonkin suosikkeja kevyiden aterioiden puolelta. Annos kaurapuuroa veteen keitettynä, kasvissosekeitto, raejuusto, vihersalaatti balsamicolla ja suolalla. Kun mikään oikea ruoka ei oikeastaan tuntunut sallitulta, hyvillä mielin jonkin kevyen syöminen tuntui taivaalliselta jos se maistui vähänkään pahvia paremmalta. Edes pahvilta suolalla. Parin kuukauden ajan nuo kaikki ruoat ovat ellottaneet syömishäiriön täyttämillä tuoksuillaan. Tai ehkä siksi, etten ole samalla tavalla osannut kuin ennen, enkä edes kestä miettiä sitä tosiasiaa. Onko ihan okei epäonnistua ja lähteä uudella tarmolla matkaan?

Vielä viime viikon lopulla tuntui taas yhtäkkiä siltä, ettei mikään riitä. Vaikka en varsinaisesti ahminutkaan napaa täyteen joka hetki, olo oli silti kiukkuinen ja nälkäinen. Mutta, söin täysin ns. normaali-ihmisten mallien mukaan ja silti olin kiukkuinen ja nälkäinen. Ja väsynyt. Ei sen pitäisi mennä niin? Vähimmilläänkin olen kuitenkin syönyt jotain. Useamman päivän syömättömyys tuntuu käsittämättömältä, edes ajatuksena.

Joka ruumiinosa on taas turvonnut. Kesän jälkeen en ole muistuttanut ihmistä mielestäni ollenkaan, lähinnä jotain rasvan peitossa olevaa porsasta. Muistan vain hämärästi, miten vaatekaupasta nappasin automaattisesti hyllystä kaikkein pienimmät vaatekappaleet. Silloinkaan en oikeastaan käsittänyt sitä, koska en mielestäni ollut kovin pieni, mutta nyt antaisin mitä vaan ollakseni samassa pisteessä. Vaikka en osannut sitä silloin arvostaa, koska tarpeeksi pieni en ollut missään vaiheessa, olisin siellä nyt mieluummin.

Oh shit Sherlock! Vaihtoehdoista fat ja less fat ottaisit jälkimmäisen?

Huoh.

Kuitenkin, eilen kävin kaupassa pitkästä aikaa niin kuin entinen itseni. Ostoskori täyttyi tomaateista, kurkuista, salaatista ja raejuustosta. Ilma oli kylmä ja syksyn tuoksuinen, ja kaikki tuntui taas... jotenkin oikeammalta. Tuntui, että tein jotain oikein.

Tänään kollegoiden huhuillessa lounaalle kiinalaiseen jäin konttorille keittämään pikapuuroa ja pilkkomaan tomaattia ja omenaa lautaselle. Lihaksia vähän kolottaa ja on flunssainen olo. Parin päivän treenitauko harmittaa, samoin elimistön huono kuluttaminen silloin kun on kipeä, mutta jotain poikkeuksellistakin on sentään. Yleensä AINA, siis ihan ihan ihan aina kipeänä syön noin neljä kertaa tavallista enemmän. Aina kuulee muilta, kuin kipeänä ruoka ei maistu, mutta jos yleensä ei ole ruoka maistunut, niin kipeänä sitten senkin edestä. Tällä kertaa on toisin, mitään ei oikeastaan tee mieli, ei yhtään mitään. Pikapuuro pitää sentään vatsakivut poissa, mutta muuten ei tee mieli syödä mitään ylimääräistä.

En oikeastaan osaa hahmottaa, miten aion siirtyä paikasta A paikkaan B tällä kertaa. Selailen vanhoja merkintöjä, luen joidenkin bloggareiden kirjoituksia maratoneina aina tähän päivään saakka, haaveilen menneestä. Ainakaan vuodet eivät ole järkevöittäneet mittavasti, paitsi taloudellisessa mielessä. Rahaa säästyy kun missään ei ruoanpelossa uskalla käydä, eikä kahvilatreffeillä ystävien kanssa kulu sitä kymmentä euroa. Ehkä muistan pian, miten ennen osasin ja pystyin. Toisaalta vähäinen paniikki johtuu myös positiivisista asioista; kerrankin voin valehtelematta sanoa, että olen todella ymmärtänyt tekeväni tämän itseni vuoksi enkä muiden kyräilevien katseiden takia. Kun kaikki muiden silmissä on jo menetetty, voin voittaa itseni vain itseni takia.