Life needs colours

Olo on kohtalaisen hyvä ollut jo pari päivää. Ajattelin, että ehkä uskallan kerrankin sanoa ääneen, että en ole ollut totaalisen itku kurkussa hetkeen. Olen suunnitellut, pohtinut ja miettinyt, miten saisin lisää onnistumisen tunteita kaikkeen. Tai siis, on lähes mahdotonta tuntea onnistuvansa missään, kun tavoitteet ovat ehkä kohtalaisen epärealistiset.

Jos minulta kysyttäisiin, että millainen on erinomaisen onnistunut päivä, niin en olisi syönyt yhtään, olisin juonut teetä hyvän ystävän tai ystävien seurassa ja urheillut kolme tuntia. Aamulla herännyt virkeänä, ollut energinen koko päivän ja illalla nukahtaisin sikeään uneen mukavan väsynein lihaksin.

Mahdollista? Haaveunta?

Okei, en pysty edes puolivakavissani uskottelemaan, että uskon tuon todella olevan realistista, ainakaan yhtä poikkeuspäivää pidempään.

Tapanani on jättää suurimmat tavoitteet aina viikon tai kuun alkuun tai jotain vastaavaa. Tiedätte ehkä tämän ilmiön, "sit huomenna". Jätän tänäänkin suurimmat suoritukset huomiseen, mutta en sentään ensi maanantaihin! *Raikuvia aplodeja itselleni*. Ehkä hivenen epätoivoista, mutta ajatus tärkein. Yritän siis joka arkipäivä suorittaa jonkun aktiviteetin töiden jälkeen, viikonloppuna kolme. Tämä voi tarkoittaa perusteellisempaa siivousta, urheilua, muuta harrastustuntia tai ystävän tapaamista. Arkipäiville otan siksi vain yhden ns. "isomman" ekstrajutun, koska toivon että tällä tavalla jaksan paremmin pidempään.

On jotenkin kammottavaa, että ystävän tapaaminen on haaste. Ei se oikeasti ole kamalaa vaan todella ihanaa, mutta välillä en kaiken väsymyksen keskellä jaksa esittää pirteää ja juoruta tunteja. Kun silmät seisovat päässä, on vaikeaa olla mielekästä seuraa, säälisin vain ystävääni/ystäviäni. Tässä on kaikesta huolimatta kohta ryhdistäydyttävä, tai ystäväni kehittävät elämäänsä parempia ystäviä. Kun joskus voisin heille selittää, tai saada heidät ymmärtämään ja uskomaan ettei vika missään nimessä ole heissä.

PS. En ole pitkään aikaan kirjoittanut määriä, mutta eilen ja tänään noin 800.

Pyrin jatkossa mahdollisimman lähelle 750.

PPS. Olen ollut yli 2vrk ilman sokerisia herkkuja! Whooa, ihan huomaamatta.

PPPS. Okei tätä edellinen jälkikirjoitus oli ehkä vähän säälittävä. He!

Ei tämä nyt niin kamalaa ole, kai?

Jos menee hyvin, en uskalla tulla kirjoittamaan siitä koska olen varma, että samalla hetkellä elämä heittää kuraa kahviini. Kun menee huonosti, tämä pakopaikkani on keino purkaa huonoa oloa ja saada ajatuksia päästä ulos. Blogistani voi saada ehkä kuvan, etten tee muuta kuin tasapainottelen epätasapainoisuuden kaikilla laidoilla (mikä kyllä osin pitää paikkansa), mutta jostain syystä ahdistun siitäkin, minkä kuvan elämästäni saa. Oikeastikin myös pidän siitä välillä, elämästäni siis.

Kaikkein kammottavinta on se, kuinka suoraan näkyy hukkaan valuva aika. Tiimalasin läpi ropisevat hiekanjyvät ja minä vain istun ja ihmettelen. Ihmettelen kaikilla ilmeillä ja mielentiloilla, kuin en olisi osallinen enkä ainakaan kykenisi vaikuttamaan mihinkään.

Pari viimepäivää kuvaa ehkä aika hyvin niitä parhaita hetkiä. Olen lähtenyt taistelemaan kaiken sortumista vastaan, suorittanut, tehnyt, ehtinyt. Hyvänä päivä yritän parhaalla tarmolla olla kaikkea sitä mitä haluaisin olla, yrittäen unohtaa samalla etten välttämättä vain ole sellainen. Jaksanut mennä töihin ajoissa, ollut tehokas, saanut kehuja esimieheltä ja ylemmiltäni, juossut töiden jälkeen heti harrastuksiin, keskittynyt, tehnyt parhaani, käynyt urheilemassa, viettänyt aikaa ystävieni kanssa, hoitanut satunnaisia työjuttuja vielä illalla. Tehnyt sata asiaa samaan aikaan tehokkuuden maksimoimiseksi, mm. pessyt pyykkiä, tehnyt ruokaa, silittänyt vaatteita ja hoitanut asioita puhelimessa samanaikaisesti. Hymyillyt ja tuntenut oikeastaan pitäväni koko elämästäni.

Nämä ovat ns. hyviä päiviä. Se, mikä tekee näistä päivistä sellaisia, että ne tunnistaa minun elämääni kuuluviksi, ovat sellaiset "sortumisvaara" -hetket jokaisessa päivässä. Esimerkiksi, yhtenä iltana ajaessani salikäynnin jälkeen vielä maalikauppaan katsomaan maalivaihtoehtoja keittiöön, suunnittelin samalla työjuttujani ja päiväaikataulujani jotta ehdin tehdä kaiken mitä pitäisi. Yhtäkkiä kun pysähdyin asiaa ajattelemaan, tunsin kuinka väsynyt tosiasiassa olin. Päässä juoksi ajatus "olen niin väsynyt, olen niin loputtoman väsynyt en jaksa en jaksa en jaksa en jaksa". 

En ollut antanut väsymykselle mahdollisuutta kohkatessani kaikkea mahdollista, ja pelkät sanat päässä saivat kyyneleet valumaan ja voimat katoamaan kaikista jäsenistä. Yhtäkkiä sillankaide näytti sairaalloisen houkuttelevalta antaessaan heikkoudessaan lupauksen, että siitä läpi ajaessa ei ikinä enää tarvitsisi jaksaa. Ajatuksissani kelasin pikavauhtia, miltä kämppä näytti ja missä vaiheessa työt ja koko elämäni olivat, voisinko, olisiko alla muita? Halusinhalusinhalusin, pysäytin ajatukseni pelkkään kyynelien peittämään himoon ja vain ajoin sillan yli. Toisella puolella olo oli tavallaan helpottunut, olin ylpeä itsestäni, että jaksoin kantaa itseni taas yhden rotkon yli. Maalikaupan pihassa havahduin siihen taas tehtävieni olemassa oloon ja soitin ystävälleni. Keskustelimme valkoisen lämpöisyyden merkityksistä ja vivahteista ja hymyillessäni tietäville mielipitellemme olin jo unohtanut koko asian.

Näitä on eri muodoissaan joka päivä, hyvinä päivänä ehkä yhden kerran, huonoina päivinä nappailen mahdollisuuksien mukaan unilääkkeitä, jotta tuollaiset ajatukset lakkaisivat. Välillä olen vain väsynyt, välillä epävarma käytöksestäni tai ulkonäöstäni, välillä epävarma kaikista muiden ajatuksista. En tiedä miksi näen niin paljon itseeni kohdistuvia vihamielisiä ajatuksia ja kysymysmerkkejä muiden kasvojen takana, koska faktahan on se, että muut useimmiten miettivät mitä toinen on itsestä mieltä eivätkä sitä, että onpa tuo idiootti, ruma ja vielä lihavakin. Siis melkein kaikki ajattelevat useimmiten itseään. Kaikesta huolimatta, usein liikaa miettiessäni alan käyttäytyä juollain tietyllä tavalla ollakseni ns. tavallinen ja porukan mukainen (jos ei ole siis hyvistä ystävistä kyse) jälkikäteen pohdin loputtomiin olinko ihan typerä ja nolo ja tunnen paskaa fiilistä päiviä.

Tiedän, että on maailman tavallisinta tuntea epävarmuutta. Luulen myös, ettei ole normaalia märehtiä yksittäisten tapausten takia päiviä ja nähdä itsemurhavaihtoehtoja jokaisessa sähkörasiassa, lyhtypylväässä tjv ohitse kulkevassa asiassa päivittäin hyvienkin hetkien lomassa.

Nykyään olen yrittänyt olla ajattelematta, mitä on normaali tai kuinka sekaisin olen. Olen yrittänyt hymyillä pienille asioille, koska tämä on elämäni ja loppujen lopuksi tunnen usein olevani iloinen tai ns. onnellinen. Perusaamuna keitän kahvia ja hymyilen; Hymyilen itseasiassa melkein aina aamuisin. Elämä tuntuu niin kamalalta niin usein, että siihenkin on osittain turtunut. Välillä jopa unohdan, etten ole supermies. Välillä olen jopa ihan oikeasti iloinen ja onnellinen.

Tekstini ovat kääntyneet niin vahvasti syömisestä yleiseen fiilisten ruotimiseen, että kohta kaikki tätä lukevat unohtavat mitä oikeastaan edes yritän tai mikä on tavoitteeni. Itse en ole päässyt unohtamaan reisien leveyttä, kulkevathan ne kavalat vihollisihrat mukanani joka paikkaan, mutta yritän tiivistää ajatuksiani uusimmasta suunnitelmastani heti kun ehdin. Uskokaa tai älkää, mulla on suunnitelma! On lohdullista kyetä suunnittelemaan tulevaa, toisin sanoen alitajuisesti vielä uskoo selviävänsä.

Mikä on se oikea tie? Keskellä kultainen?

Yritin tänään olla normaali.

Sen sijaan että olisin aamulla painanut torkkua tunnin ja huojunut töihin puoliunessa tummien silmänalusten kanssa, painoin torkkua puoli tuntia ja huojuin töihin vähän vähemmän unessa. Yritin jopa välittää siitä, miltä ihmisten silmissä näytän ja tehokkaan epätoivoisen kylpyhuoneessa vietetyn puolituntisen jälkeen tummat silmänalusetkin olivat melkein peitossa.

Keräsin koko tarmoni ja toivottelin työkavereilleni hyviä huomenia. Lähdimme kollegoiden kanssa hakemaan kahvilasta latteja, ihan vain koska ne ovat parempia kuin työpaikan koneesta saatavat. Aamu kaipasi muiden mielestä jotain erityistä kivaa, koska ulkona oli pakkasta. Yritin tarmolla olla osallinen. Otin myös latten, vaikka mielessäni juoksi maitodesejä ja niiden kaloreita. En edes ehtinyt miettiä, kun suustani tulivat tilatessa sanat "rasvattomaan maitoon, kiitos!". Jokin pelastui, edes jokin.

Kävin myös lounaalla. Koin ahdistusta koko ruokalistasta, hetken mielijohteesta otin vain samaa mitä työkaverini (siis minähän en käy lounaalla ja koko tilanne oli niin absurdin erikoinen, että oli takerruttava keinoon "yritä olla normaali, epäahdistunut, tee niin kuin muut") eli kanapastan. Tilattuani alkoi heti kaduttaa, enhän minä syö pastaa.

Onneksi työkiireiltäni en ehtinyt miettiä asiaa enempää.

Töiden jälkeen kävin ystäväni luona, jolle avauduin eräästä menneiden viikkojeni välinpitämättömyyden aiheuttamasta kamalasta teosta, josta en tässä kehtaa enempää edes kertoa. Ystäväni ei tuominnut vaan oli iloinen puolestani, kun olin kerrankin rikkonut rajojani enkä ollut miettinyt liikaa. Mennyt fiiliksen mukana. Yritin kovasti myös unohtaa sen, että olin yrittänyt kadota kokonaan. Ystäväni kirkkaat silmät saivat miettimään, mitä kysymyksiä hänenkin mieleensä olisi jäänyt. Kysymyksiä, johon hän ei ikinä saisi vastauksia, koska ikinä en mitään etukäteen paljastanut. En ikinä paljasta, parempi ettei tiedä, parempi ettei kukaan ikinä tiedä mistään.

Olo oli ihan hyvä. Joku ei tuominnut.

Tulin äsken kotiin, enkä voi olla miettimättä sitä, että ystäväni sanat eivät ole mikään synninpäästö. Pastan takia olen varmaan aamulla satakiloinen. Olen syönyt pastaa. Olen juonut kaloreita, nestemäisessä muodossa tulevia kaloreita kiskonut kurkustani alas. Tiedän kuinka lapsellista on itkeä tällaista, vai onko? Kuka on se parempi, se joka onnistuu jossain? Luulen että kaikkine vikoineni en ole inhimillinen vaan ainoastaa syntisen likainen, virheellinen ja väärä. Jos pääni kertoo jo samalla hetkellä, että nyt pitäisi miettiä kaksi kolme kertaa, niin eikö se ole väärin? Omatunto, mitä hä? Kuka pitää oikealla tiellä, kun itse en sitä tiedä?

Haluanko olla normaali? Onko normaali yhtä kuin paksu?

Miksi oloni on muuten parempi, kun olen syönyt, eikö voisi olla toisin päin?

Ahdistus. Ahdistuskin tuntuu lapselliselta.

PS. Vastaan kommentteihin huomenna, kiitos ja halauksia kaikille♥

I don't know if I deserve to be happy, but I do know that my loved ones don't deserve to be sad because of me

Aloittamalla rehellisesti, voin ehkä päästäkin jonnekin. On myönnettävä asioiden olevan tavalla, jolla ne ovat.

Jos rehellisesti saisin päättää, en olisi ikinä enää herännyt.
Jos kaikki ei olisi jo mennyt, olisin vetänyt varmasti vielä tarvittavan monta purkkia lisää.
Miksi? Kerrankin asiat olisivat olleet helppoja.

On monta muutakin syytä. En ole pitkään aikaan ollut ihminen, josta olla ylpeä. Olen toiminut häpeällisesti, unohtanut läheiseni ajatellessani vain itseäni, vähäisen syömisen aiheuttamassa väsymyksessä mennyt aina sieltä, mistä aina on matalin. En ole pystynyt kunnioittamaan itseäni.

Olin joskus vahva. Ajattelin paljon asioita, pidin itseäni fiksuna. Panostin terveyteeni ja ulkonäkööni terveissä mittasuhteissa. Onko sellainen ihminen vahva, fiksu ja terve, joka lääkeyliannostustokkurassa ei muista edes omaa nimeään? Tai sellainen, jonka silmät katkeruus täyttää kyynelistä, niin ettei välistä näe enää maailmaa ja sitä, että ympärillä on aina joku, jota se satuttaa?

Sitä mieltä olen, että jos pysyn loputtomiin tuollaisena, olisi pitänyt kaivaa rohkeutta ja vetää vaikka veitsellä ranteet auki. Jos pyhitän loppuelämäni itsevihalle, katkeruudelle ja samalla muille surun aiheuttamiselle, en ole ansainnut paikkaani täällä.

Täytyy muuttua. Täytyy etsiä se rohkeus ottaa vastuuta itsestään ja toimistaan. Olen aikuinen, en voi elää saippuakuplissa loputtomiin. buhuu joo mulla ei ole ketään ja niin, oikeasti on. Ympärilläni on tosin vain ja ainoastaan läheisiä, joille jatkuvasti käännän selkäni, ja hyvin mahdollisesti  joku päivä he kyllästyvät ja kääntävät selkänsä minulle. Voinko syyttää heitä siitä? En. Ei ole oikein vaatia välittämistä, jos ei itse anna mitään.

Suuria puheita, en tiedä vielä yhtään miten käytännössä toteutan matkani paremmaksi ihmiseksi. Karttaa ei ainakaan ole ja kompassini on aina näyttänyt vain kadotukseen. Jos luottaisin fiilikseen?

Mutta, onko se liikaa pyydetty, jos silti haluaisin olla pieni? Kaikki elämässäni tähän asti on näyttänyt, että liikaa sitä haluamalla kaikki menee vain metsään. Jos otan pieniä, pieniä askelia kohti vähempää ja samalla varmistan, että jaksan olla ihminen muillekin. Pitää pohtia nyt kunnolla, miten käännän suunnan, miten pystyn olemaan vahvempi.

On tultava päivä, jolloin voin katsoa itseäni peilistä hymyillen. En siksi, että nauraisin säälittävyydelleni vaan siksi, että olen ihminen josta pystyn pitämään itsekin.

Ehkä joku päivä.

PS. Kiitoskiitoskiitos edelliseen/sitä edelliseen postaukseen kommentoineille, sananne merkitsivät uskomattoman paljon. Aloin hivenen uskoa, että ehkä pystyn vielä tähän elämäään

En voi hävitä lopullisesti

Herään aamulla. Vedän peiton sivuun hytisten kylmästä. Hapuilen kohti kylpyhuonetta ja sen häikäiseviä valoja ja liian ankaria peilejä. Peilejä, joista näen silmille valuneet ripsivärit ja fyysisen olemuksen, joka näyttää majailleen katuojassa viimeisen kuukauden. Sisäinen minäni on jäänyt vieläkin sinne jonnekin, se ei ole paikalla eikä näkyvillä kuin ihmisten varovista katseista; niistä katseista, jotka eivät totuuksia uskalla lausua. Totuuksia siitä, kuinka he ovat pahoillaan puolestani, pahoillaan sen elämän puolesta joka valuu hiljalleen viemäriin.

Yritän tehdä itsestäni ihmisen ja aloittaa olemisen uudestaan. Askareet alkavat liian aikaisin aamusta, mutta nukkumiseen ei ole enää varaa. Yritän kääntää katseen pois vyötäröstäni, yritän unohtaa sen kaiken mutta se ei lakkaa olemasta, vaikka kuinka haluasisin.

Kiskon vaatteet ylle ja valmistaudun tähän päivään. Valmistaudun hymyilemään ihmisille, joilla ei ole aavistustakaan todellisuudesta. Vielä enemmän joudun keskittymään ihmisten kohdalla, jotka tietävät liikaa; hyvin harva tästä ahneudenpuolesta, osa siitä että muuten vain on takkuilevaa. Varovasti he kysyvät, miten on kaikki kulkenut, ja vastaan niin epäilyksiä herättämättömästi kuin suinkin pystyn; tavallisesti, ok, hyvin.

Niin se kai menee, jotenkuten

On pakko päästä ylös. On pakko alkaa nähdä huominen, on pakko alkaa haluta huomista. En kestä kuopan pohjalla enää hetkeäkään.

On pakko ryhdistäytyä ja pyytää anteeksi eräältä ystävältä, joka huolehtii liikaa. Unohdan viikoksi koko vaa'an ja kaadan kaikki viimeisetkin nappini viemäristä. Lupaan että tästä alkaa elämäni, jonka en anna valua viemäristä alas.

Tästä päivästä eteenpäin alan rakastaa itseäni, vaikka vihasin koko olemustani loputtomiin vielä eilen. En pääse minnekään, ellen anna itselleni ensiksi anteeksi, että olen tehnyt aivan kaiken väärin. Muilta en voi olettaa saavani anteeksi, mutta ehkä voin tehdä siitä helpompaa, jos alan paremmaksi.

Pelkään, etten saa anteeksi vaikka tekisin mitä. En voi silti kuin yrittää.

Kyyneleet vierivät poskilla mutta sydän on ontto

Tärinä on jo vähän helpottanut eiliseltä. Sydän hakkaa edelleen hivenen epätahtiin ja ruumiinosat puutuvat omituisista kohdista.

Eilen jopa muutaman metrin kävely oli hankalaa, kun varoittamatta alkoi joko koko jalka tai muu osa hallitsemattomasti krampata. Yhtäkkinen pahoinvointi sai juoksemaan vessaan ja kakomaan kitkeriä nesteitä ulos. Uudestaan ja uudestaan.

En ajattellut herääväni eilen aamulla. Yhtäkkiä vain kuulin äänen ja avasin silmäni. En päässyt ylös holtittomasta tärinästä johtuen. Aluksi luulin nähneeni vain unta, vain kuvitelleeni kaikki edellisillan hetket. Muistettuani mitä olin tehtyt, mietin, että olenko vielä lähtömatkalla, onko joku vielä tulossa hakemaan? Tarkistin purkkini, kyllä ne olivat kaikki tyhjiä.

Muistan vain puolikkaita lauseita, puhelimen toisesta päästä kuuluneet huolestuneet lauseet, "oletko ihan kunnossa? Tarvitsetko jotain, pitäisikö tulla käymään?". Vakuutan että pärjään täysin hyvin, vaikka sanani meinaavat muuttua puuroksi, kesken lauseen unohdan mitä olen ollut sanomassa, jopa sen että olen ollut jonkun kanssa puhelimessa.

Ajattelematon pillereiden syöminen oli absurdia, mutta vielä absurdimpaa on se, ettei se riittänyt. Kaksi purkillista lihasrelaksantteja, kaksi laattaa unilääkkeitä, kaksi laattaa vahvoja eri kipulääkkeitä; kaikkien kyljissä punaisia kolmioita ja varoitustekstejä. Pohjilla reilusti viiniä ja viinaa, enkä ollut edes oksentanut mitään ulos.

Silti heräsin, vaikka ajattelin ettei ikinä enää tarvitse.

Muistan lauantai-illalta, että tiesin viimeisten minuuttien tulevan, enkä tuntenut oikeastaan mitään. Toivoin vain nukahtavani nopeasti, jotta en ehtisi katua tai miettiä muita asioita mitä pitäisi katua.

Eilinen meni kuin sumussa, sillä eihän minun pitänyt enää herätä. Illalla sängyssä huomasin sydämeni jättävän lyöntejä välistä ja poikkoilevan muutenkin epätahtiin, elättelin vielä toivoa, että jospa se väsyisi seuraavan yön aikana. Mutta ei, heräsin tänäänkin.

Tämäkin päivä meinaa kadota johonkin sumuun, koska en osaa tarttua kiinni mihinkään. Käsien tärinä ei vieläkään ole helpottanut, enkä voi olla ihmettelemättä, kuinka pitkään myrkyt tuntuvat elimistössäni. Vai onko jotain käynyt niin, ettei tämä lopu ikinä? En tiedä, en tiedä.

...Lisäksi, aseestani loppuivat luodit.

Ensimmäistä kertaa on todella hankalaa sanoa, koska aloitan yrittämisen uudelleen, tai aloitanko ikinä.

Olette rakkaita, pitäkää huolta itsestänne♥ anteeksi en voi vastata kenenkään komnmentteihin, koska en saa miltään koneelta kenenkään kommenttisivua auki... Muilla vastaavia ongelmia?

Vihaan tietokoneita

Oikeastaan vihaan kaikkia teknisiä laitteita jotka eivät tottele. Varsinkin niitä, jotka eivät tottele edes yleisimpien korjaustoimenpiteiden kuten iskujen ja kirosanojen huuteluiden jälkeen.

*"!¤%#%#"

Huoh. Ei vieläkään.

Yritän hillitä nyt itseni tässä tietokonekiukussa ja palaan vielä pohtimaan paria viime viikkoa. 10 päivää sitten olin vielä ihminen, jolla oli toivoa jostain vähemmästä. Jo muutamien päivien välinpitämättömyyden jälkeen tunsin menneeni totaalisen pilalle ihmisenä, kuin jokin tuomio olisi tullut loppuelämän läskiydestä. Ehkä alitajuntani väsyi vuosien yrittämiseen? En tiedä kuinka hullua on ahdistua siitä, etten ahdistu asiasta tarpeeksi. Päässäni kyti/kytee varmaan ikuisesti ajatus, että jos en juokse itku kurkussa hermosavukkeelle jokaisen vihersalaattiateriankin jälkeen, turpoan muodottomaksi kahdessa viikossa.

Mietin miksi yrittäisin, kun kaikki asiat maailmassa ovat yrittäneet sanoa, että luovuta jo ja kisko nyt vihdoin ne pillerit ja tee palvelus itsellesi ja muille. Kaikki tapahtumat ja muiden sanat ovat täynnä piiloviestejä siitä, että olisin korvattavissa jollain paremmalla versiolla. Jollakulla, joka osaisi sanoa asiat paremmin, tehdä asiat oikeammin ja ajallaan ja mielellään tuoda koko ajan jotain uutta, olla koko ajan yli oman suorituskyvyn. Taas kerran kaikki vastaan tulevat miettivät hymyjensä takana, kuinka vastenmielinen olen. Kenties kokonaiset salakerhot pohtivat, kuinka sietää minua siihen asti kun hankkivat minulle potkut elämästäni.

Joskus kaikessa hulluudessani epäilen, että te kaikki lukijanikin olette tosielämän tuttujani tai saatanan kätyreitä, jotka yrittätte nujertaa ihmisyyteni. Kiero ase on liikaa puhuva hiljaisuus. Olemisen ja samalla olemattomuuden tuhannet merkitykset. Se näytön takaa näkymätön katse, joka voi olla mitä tahansa. Kun voin vain arvailla mitä vastenmielisyyttä aiheutan.

Tämänkin kaiken kirjoitin vain näyttääkseni keskisormea niille kaikille, jotka yrittävät saada minut päästäni sekaisin. Sitähän en tietenkään ole, muuten vain hulluja puhun. Kiitos anteeksi, varsinkin Louna ja Freckles yms ihanat jotka olette päivieni valo ja aina muistatte rohkaista, olen niin liian vähän enkä ikinä voi korvata sitä mitä minulle olette.

Back to this moment. Tai to this morning! Rohkaisin mieleni sekä kohtasin pahimman pelkoni silmästä silmään astuessani lasiselle kylmälle puntarille. Sydän tykytti kuin maailmanloppua odotellessa kun numerot vilisivät näytöllä. Ihan kuin lapsena onnenpyörää katsoessa, että mihin kohtaan se pysähtyy. Eikä se ollutkaan niin paljon. 49,2kg.

Okei, ei niin paljon on vähän suhteellinen käsite. Massaa oli tullut syömävimmoissani vähemmän kuin olin kuvitellut, mutta nelosen perässä on aivan väärä lukema, jotta asiaa voisi pitää mitenkään positiivisena. On vähintäänkin sairasta toivoa, että voisin vaihtaa kaikki muuten vain epävarmat ja omituiset ajatukseni siihen, että voisin yhtä tarmokkaan hullusti yrittää tukkia suuni kaikkien ruokahoukutusten edessä. Hullukin olen väärällä tavalla.

Shit nyt yritän unohtaa olevani sekaisin ja yritän uskoa huomiseen ja jaksamiseen. Eilinen meni hyvin, tänäänkin olo on ollut ihan fine ja luullakseni huominenkin on vain itsestäni kiinni. Silmät kiinni kun jäävuoret sortuvat? Onneksi puukkoja en näe, ne ovat sentään selän takana.

Panikoin, olo on pelokas. En tiedä mitä huominen on. En tiedä. Kaipaan kaikkea, kaipaan niin paljon olemista, olenhan vielä olemassa? Itkettää, haluaisin vain olla kaikille tarpeeksi. Myös itselleni.

Paluu todellisuuteen

Olen ollut poissa. Liian monta päivää ja viikkoa olen yrittänyt kadottaa itseäni ja olemustani paperivuoriin ja askareisiin. Purkanut fyysistä ja psyykkistä tunnottomuutta syömiseen ja vielä lisää syömiseen. En ole miettinyt sen enempää, olen syönyt koska pankkitilillä on rahaa ja rahalla saa kaupasta ruokaa, ja koska olen kuvitellut sen jotenkin lohduttavan.

On väsyttänyt. Päivästä toiseen. Olen selviytynyt taistelemalla töistä, jonka jälkeen olen sulkeutunut kotiini ja ravannut illasta toiseen jääkaapin ja sohvan väliä.

Koko ajan olen tiennyt, että jossain kohtaa kaduttaa. Koko ajan tasaista tahtia olen suurentunut muuttuen lopulta leveämmäksi ja paksummaksi kuin yli vuoteen. Siltikään se ei ahdista tarpeeksi, jotta itsevihassa olisin päiviä syömättä.

En ole kirjoittanut, koska en ole osannut sanoa mitään. Päässäni ei ole liikkunut mitään muuta ruoan suhteen kuin se, että mitä ostan kaupasta seuraavalla kertaa puuduttaakseni muuta toimettomuuttani.

HITTO VIE, olen odottanut tätä pientä terästäytymistä ja kiinnostuksen nousua. Aiemmin olo on ollut lähinnä voimaton, koska pelkkä ajatuskin kitudieetistä ja itsensä rääkkäämisestä salilla on saanut painumaan sohvannurkkaan ruokasatsin kanssa. Tänään on itseasiassa ensimmäinen edes hivenen reipas olo pariin viikkoon, mutta olo on sentään heti toiveikkaampi. En edes tiedä mitä painan, mutta siitä olen aivan varma että liikaa se on. Ehkä jaksan muutaman päivän hyvin vähällä, ehkä sitten uskallan selvittää?

Pitää alkaa taas rustata ajatuksia ylös vaikka olisi kuinka kiire tai kuinka epäonnistunut ja voimaton olo, koska silmien sulkeminen ei kuitenkaan poista totuutta. Päin vastoin, tässä on menty sokkona metsään ja vauhdilla.

Vuoden ensimmäinen kuu yli puolenvälin ja tässä sitä ollaan. Silti ei ole vielä myöhäistä tehdä tästä vuodesta parempi, ja minähän teen siitä parhaimman ikinä!

EDIT: outoa kuinka paljon alkoi ahdistaa tämän julkaisun jälkeen. Tai hävettää, en tiedä kumpaa enemmän. Tekisi mieli pyytää anteeksi anteeksi anteeksi, kaikilta ja kaikesta. Ei se ole kuin kaksi kiloa, ei se ole kuin kaksi kiloa, ei se ole kuin kaksi kiloa *kova yritys psyykata itseään*.

Pennillä ajatuksia

Tänään ja eilen olo on ollut hyvä. Siis Hyvä! Eilen en uskaltanut tulla kirjoittamaan, koska olin syönyt liikaa !  ja tiedän että olisin saanut itkuahdistuksen jos olisin ajatellut sitä viisikin sekuntia pidempään.

Olen siis:

urheillut molempina päivinä

viettänyt aikaa ystävien kanssa

hymyillyt

tänään ollut syömättä

mutta hymyillyt muista syistä

saanut asioita aikaiseksi

venytellyt musiikki taustalla

juonut teetä ja tänään litran kahvia

vai onko jo kello yli puolen yön?

hymyilen vieläkin, kolmatta päivää?

Hyvää yötä! 

Vapauden vaikeus

Liikaa vapaata. Tämä yksi ylimääräinen aivan turha vapaapäivä. Vaikka olen ollut väsynyt, niin silti haluaisin mieluiten pakollisia tehtäviä viemään ajatukset pois niistä pahimmista sotkuisista ja solmuisista. Mikään duunijuttu, mikään ihmissuhdeselvittely ei vedä vertoja umpisolmuille joita on pääni täynnä. Lisäksi on liikaaliikaa ruokaa ja aikaa miettä sitä.

Oli se portti, joka oli auki. Nyt se on kiinni ja olen taas lukittuna tähän maailmaan. Haluaisin vain, ettei tämä elämä tuntuisi vankeustuomiolta ja kehoni itse vankilalta.

 Haluan, enemmän ja epätoivoisemmin kuin aikoihin,

mutta en aina tiedä miksi.

Ajattelu lähinnä väsyttää.

Haluaisin nukkua nämä kaikki kolme päivää putkeen.

Ryömin usein kuopasta ylös vain horjahtaakseni seuraavaan kuoppaan. Välillä suorastaan syöksyn, ja välillä kuoppakin on tuttu. Tämän hetkinen rotko vasta tuttu onkin, olen vieraillut täällä monesti, viimeksi aika vähän aikaa sitten. (Näkisin ajankohdankin vanhoista teksteistä, mutta pää jumittaa liikaa enkä jaksa ylimääräistä kaivella).

En ole edes vihainen itselleni tästä ylimääräisestä eksymisestä väärälle polulle. Puolustuskin on yksinkertainen: en jaksa olla parempi. Harha on ystävä, harha pitää huolen siitä että kestän todellisuuden. Se myös vie pois monia sikamaisia tarpeita ja auttaa juoksemaan vielä yhden kilometrin. Maanantaiaamuksi lupaan tulla takaisin, maanantaina olen jälleen olemassa, elämänikin on jälleen olemassa ja todellinen.

Hassua muuten, että kaikkea laiskuutta ja huonoja päätöksiä voi aina perustella sillä, että on väsynyt! (Paitsi duunista kotiin jäämistä, mutta ehkä hyvä niin, muuten saattaisin nukkua elämääni ohi vuosikymmenen putkeen). Ja tämä tekosyy tuntuu melkein aina jopa oikeutetulta. Yhyy elämäni on sentään rankkaa, hyvä työ, ihanat ystävät ja kaikki hyvin! Niinjuu, en vain osaa olla osana sitä. Jostain syystä en kestä sitä.

Kaipaan hirvittivän kipeän paljon kaikkea, mitä en saisi kaivata. Jännitän jo nyt ensi viikkoa, jolloin tulee kohtaaminen erityisen ihmisen kanssa, joka sai minut hymyilemään pehmeästi ja hengittämään kevyesti, ennen kuin käännyin pois. Kaipaankaipaankaipaan.

Onneksi kaipaan, onneksi jotain tunnen.

Ihanaa perjantaita kaikille, toivottavasti teillä on ollut tänään hyvä päivä♥

Totuus sattuu, tämäkin: mielipiteeni itsemurhasta

Aika kökkö inhorealistinen teksti luvassa. Mitä mieltä olen itsemurhasta, omalla kohdallani tai muiden.

Itsemurha on itsekästä, pelkurimaista ja luonnotonta, plus tietysti tyhmää. Avaan tätä.

Joku pahimmassa masennuksessa ja elämäntuskassa rypevä voi ajatella tekevänsä sillä palveluksen muille. Itse en ole millään tavalla sitä mieltä. Realistisesti ja kamalan kuuloisesti: tiedän olevani rakas monelle. Voin vain yrittää kuvitella teosta aiheutuvaa mielipahaa miettimällä, miltä jonkun itselleni todella rakkaan vastaava teko tuntuisi. Jos vaikka yksi rakkaimmista ystävistäni yhtäkkiä olisi poissa. En enää ikinä kuulisi sitä naurua tai näkisi niitä kasvoja. En olisi ikinä saanut mahdollisuutta auttaa tai pystyisi ikinä todella ymmärtämään.

Ja käytännössä, laittaisin jonkun läheisen tai vaikka täysin ulkopuolisen siivoamaan jälkeni. Tyhjentämään asuntoni, kantamaan rojuni ja ruhoni ulos, setvimään raha-asiani ja työni ja omaisuuteni myynnin. Ei niin pikkuduuni, kuka tahansa olisikin se onnekas, ei varmaankaan olisi kiitollinen. Jopa valtiolle olisin menetetty verotulo. Ei mitään hyvää muille.

Sallin tuon ajattelun, jos joku suunnittelee murhaavansa muita ihmisiä tai tappavansa itsensä: sitten joo mieluummin hän kuin ne viattomat muut jotka eivät ansaitse kärsiä toisen mielenvikaisuudesta elämällään.

Pelkoon pääsen omalla kohdallani monestakin syystä. Tällä hetkellä olen tajuttoman ahdistunut tulevaisuudesta. Päätöksistä, jotka eivät enää odota liian pitkään. Opiskelemaan, ei opiskelemaan, töihin, toiseen työhön jne. Lisäksi, tämä syömishäiriöhelvetti ei ole muutenkaan niin mukavaa. Loppuelämä vähintään jonkun sortin ahdistuksen siivittämänä ja kykenemättömänä läheisyyteen, aitoon rakkauteen ja normaaliin elämään ei houkuta. Pelkään kipua, tuskaa, masennusta, ihan luonnollista.

Paha vain, että itsemurhalla en ikinä kuitenkaan tulisi kokemaan sitä itse kivuttomuutta, koska six feet under hengettömänä ei juurikaan tunneta mitään.

Pelkoa on myös se, etten hae apua. Kuten olen aiemminkin sanonut, uskon että joka ikinen on oikeutettu apuun. Tarpeen määrää ja oikeutusta on hankala mitata, omasta mielestäni pienikin mielipaha on jonkun kuuntelun arvoinen. Suurempi mielipaha ammattilaisen, koska monen psyyke ei kestä omien murheiden lisäksi muiden murheita, jos ne ovat isompia. Tukea varmasti saa, mutta en voisi ikinä olla niin itsekäs, että lykkäisin vastuuta elämästäni kenenkään ystäväni harteille. Miksi en sitten uskalla? Osittain ylpeyden takia. En ole ikinä halunnut olla heikko. Vihaan heikkoutta enemmän kuin mitään, vielä enemmän sen myöntämistä ääneen. Jos se olisikin vain se yksi ainoa ihminen, mutta usein papereihin jäädyt merkinnät eivät ole vain sen yhden ihmisen pään sisälle. Ihmisten asenteet asioiden tullessa julki muuttuisivat, viis siitä keitä he olisivat. Esimieheni, äitini, ystäväni, joku puolituttu. Joku siitä kuulisi, jos kirjautuisin ihan laitokseen niin loputtoman liian moni.

En vain voi olla varma, ettei kukaan ikinäikinäikinä saa tietää. Se olisi kammottavampaa kuin mikään muu.

Millä oikeuttaisin oman pääni sisällä tekoni? Ihan vain sillä, että edellä mainittu fakta johtaa siihen, että luvassa on ikuinen oravanpyörä ja henkinen kipu ennen kuin joko teen asioille todella jotain (todnäk never) tai tapahtuu ihme. Jälkimmäiseen en usko. Valehtelematta, en usko ansaitsevani sitä. Eikä mielestäni kukaan ole oikeutettu sanomaan, että minun on pakko kestää sitä, koska itsemurhani sattuisi siihen johonkuhun niin paljon. Mitäs minun kipuni? Kukaan muu ei joudu elämään pääni ja paskani kanssa yhtä pitkään ja yhtä läheisesti kuin minä itse. Kysymykseksi jääkin, laitanko oman kipuni muiden kivun edelle? Jos kysynkin vain itseltäni, onko oma kipuni tärkeämpää kuin muiden? Ei. Siinä suurin syy miksi olen täällä. Ei ehkä vähäarvoisempaa, mutta ei tärkeämpääkään.

Ja kyllä, se kipu on vain itsestäni kiinni. Pelkoni avun hakemisesta ovat omaa henkilökohtaista sairauttani ja typeryyttäni. Syyt ovat yksiselitteisen huonot, yrittämällä todella ja apua vastaanottamalla elämäni voisi muuttua.

Tottakai toivon, että löydän joko sen rohkeuden tai tapahtuu ihme. En minä halua kuolla, enkä usko että kovin moni muukaan ihan muuten vaan.

Ihmisellä on itsesuojeluvaisto. Vaaratilanteissa suojelemme itseämme automaattisest: vedämme kätemme pois jos se osuu johonkin kuumaan jne. Ihminen on tietyllä tavalla eläin, pyrimme selviytymään. Konkreettisesti emme hyvinvointiyhteiskunnassa joudu taistelemaan elämämme puolesta joka päivä tai käytännössä melkein ikinä, jonka takia  selviytymisviettimme ei käynnisty. Mielestäni itsetuhoisuus yleisellä tasolla johtuu enimmäkseen siitä, että asiamme ovat liian hyvin. Emme osaa arvostaa elämäämme, koska sitä ei uhata viedä juurikaan ikinä. Ei ole mitään tarvetta taistella elämän puolesta tai monilla edes käsitystä siitä, mitä sen menettäminen todella tarkoittaa. Moni ei myöskään ajattele asioita tarpeeksi, teon voi toteuttaa hyvin helposti ja nopeastikin, valitettavasti.

Oma rationaalisuuteni käynnistää aina itsesuojeluvaistoni. Epäröivät ajatukset, jos edes joskus joku helpottuu? Jos vaikka tapahtuukin ihme, vaikka vasta kymmenenkin vuoden päästä? Mitä kävi viime viikolla, en ajatellut niin paljon. Meinasin vain toimia enempää miettimättä, siksi säikähdinkin itseäni. En antanut itseni ajatella.

Siksi kirjoitan nyt tästä, jotta muistaisin kaikki ajatukseni jatkossakin, varsinkin sen että ei minulla oikeastaan ole yhtäkään kunnollista syytä. Itsekkyys, pelkuruus, tyhmyys ja liian helppo elämä ovat aika huonoja.

Siksi myös hermostuin niin vauhdilla edellisessä tekstissäni, koska olen noita kaikkia, joskaan en vielä äärimmäisellä tavalla. Truth hurts, kuten sanoin.

Siksi, aloitan jälleen yrittämisen.

EdDIT /// PS. aiempi kiukkuhyökkäykseni oli vähän turhan jyrkkä, anteeksi Kafi ♥ oikeasti hänenkin kirjoituksessaan oli pointtinsa ja ennen kaikkea hyvä tarkoitus...

Terästäydyin hetkeksi

Viimeisimmät tekstini ovat olleet kammottavia. Joka tavalla. Välillä en jaksa kirjoittaa kauniista asioista, kun mielessäni ei liiku mitään kaunista.

Kahvia mustana -blogin kirjoittaja kirjoitti äskettäin tekstin huomiohuoraamisesta pahoinvoinnilla.

Herätti ajatuksia, monenlaisiakin. Tietysti, koska tunnistaessani oman käytökseni ja kohdatessani vahvaa tuomitsemista väkisinkin joudun puolustuskannalle.

Oh SHIT, I'm a human!

Vastapohdintaa: Asiat kuitenkin liikkuvat mielessäni. Ahdistavat, häiritsevät, ovat liiankin kanssa olemassa vaikka en niin haluaisi. En ikinä avaa suutani ajatuksistani ystävilleni, koska heillä ei ole kykyä selvitä tuollaisista sanoista. En ikinä avaa suutani työterveyslääkärille, koska olen vain niin kakkahousu ja pelkään seuraamuksia. En ikinä voi mitään muuta kuin ryömiä ajatusteni kanssa mitä syvimmissä loukoissa.

Joskus haluan vain sanoa mitä ajattelen, kirjoittaa sen näkyville lähinnä itselleni.

Milloin olen kaikessa anonyymiydessänikin henkilöitynyt niin vahvasti, etten saa sanoa tai kirjoittaa mitään, koska joku jossain voi nähdä sen? Aistia, että sen on kirjoittanut joku todellinen ihminen?

Sen sijaan, että pyytäisin anteeksi karuja, rumia, itsevihaisia tekstejäni, totean että saatana siihen sentään on minulla oikeus, jos ei mihinkään muuhun. Kirjoittaa itselleni.

Tämä on mielestäni sama asia, kuin elokuvien "always-happy-endings". Olen aina vihannut niitä loputtoman onnellisia loppuja, koska ei todellisuus ole sitä. Niin että jo alussa tietää, kuka päättyy kenenkin kanssa yhteen ja mitä tapahtuu.

Väitän myös, että lähes kaikki pahoin voiminen on itse aiheutettua. Voiko kukaan väittää, ettei millään missään kohtaa olisi voinut valita toisin? Siksi en koe, että pystyisin ainakaan itse tuomitsemaan muita millään perusteella, koska en tiedä miten joku muu tuntee, mikä on ollut historia. Kaikki tuntevat kivun omalla tavallaan, minäkin omallani. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

Jos joku haluaakin huomiota, jonkun kauniin sanan, onko silläkään niin väliä? Tässä karussa ja kylmässä maassa on synti puhua ja vielä suurempi synti osoittaa olevansa tunteva ja elävä.

Ps. Tämä ei ollut mikään vastaisku, pohdin vain. Olen iloinen, että päässä liikkuu jotain kaikkien päivien jälkeen.
Pps. En osaa kirjoittaa muusta koska en tiedä miten voin, kunhan yritän selviytyä päivästä toiseen. Ehkä vielä tällä viikolla.

Kerro miksi?

Miksi teet tämän minulle, äiti?
Miksi rakastat, välität, vaikka en sitä ikinä ansaitsisi? En voi pysäyttää sydäntäni, koska en pysty hävittämään mielestäni sitä näkyä loputtomista kyyneleistä silmissäsi. Tiedän että syyttäisit itseäsi, etkä ikinä antaisi itsellesi anteeksi, vaikka se ei olisi sinun syytäsi. En vain kestä sitä kipua sinulle, koska se ei olisi syytäsi ja olet maailman rakkain minulle. Vihaan niin paljon, vihaan niin paljon ja loputtomasti, koska en ikinä saisi anteeksi. Sieluni ei ikinä saisi rauhaa. Tiedän ettet ikinä päästä irti, vaikka en mitään muuta toivoisi. Mikset voi lopettaa rakastamista vaan pakotat jatkamaan, vaikka viha itseäni ja elämääni kohtaan repii minut kappaleiksi?

Miksi teet tämän minulle?

Anteeksi tämä, en vain osaa purkaa oloani muuhun kuin tänne.
Pelkään aamua,
pelkään tulevaa,
eniten itseäni.

Herään painajaisesta vain tajutakseni, että heräsin uudessa painajaisessa

Häpeän niin paljon huolta, jonka teille aiheutin, tai aiheutan. Anteeksi, kiitos, anteeksi, kiitos. Tämä kirjoitus vain purkaa ajatuksiani, jotta olisi huominenkin, joten älkää huolehtiko.

Pohdin usein, mitä konkreettisesti tarkottaisi, jos vain katoaisin. Mitä jäisi kesken, kenet jättäisin pulaan, mitkä hommat ovat tekemättä.

Eilen aamupäivällä pohdittuani jälleen samoja asioita, huomasin että ensimmäistä kertaa mikään ei oikeastaan jäisi kesken. Töissä, vapaa-ajan sitoumuksissa, missään. Kotinikin oli kerrankin suhteellisen järjestyksessä.

Vapaus, se oli hallitsevin tunne miettiessäni päätöstä ilman huomista. Kuinka ei tarvitsisi kävellä suunnattoman ahdistavaan tulevaan, enkä mitenkään voisi aiheuttaa enää yhtäkään pettymystä kenellekään, viimeistä tekoa lukuunottamatta. Imuroidakaan ei tarvitsisi.

Ensimmäistä kertaa, portti vapauteen oli täysin auki eikä mikään menneessä pidättelisi.

Ajattelin, että jättäisin lapulle tämän blogini osoitteen, ehkä joku sitten saisi jotain vastauksia. Ehkä he tuntisivat häpeää, ehkä inhoa. Ajatuskin nolostutti niin, että puna nousi poskille, vaikka tiedän ettei sillä olisi enää merkitystä.

Vastasin puhelimeenkin muutaman kerran, kuullen sanojeni tulevan ulos kuin unessa. Yksikään lause ei antanut lupauksia, ei tosin myöskään herättänyt kysymyksiä. En halunnut tehdä mitään tuntia pidemmälle kantavia päätöksiä, suunnitelmia.

Äitini soittaessa pidättelin itkua, jälkikäteen laitoin tekstiviestin pahoitellakseni jouluista riitaamme.

Jostain syystä, olen vielä tässä. Halusin siirtää vielä päätöstä, otin unilääkkeitä siirtääkseni kaiken tähän päivään.

Nyt tunnen olevani jatkoajalla, kun kello on lakannut tikittämästä ja ensimmäinen maali lopettaa koko pelin. Paha vain, että olen sekä puolustajani että vastustajani.

Kuin aamuun asti olisi aikaa laittaa kelloon uudet patterit tai tiputtaa se vesiämpäriin.

Tuntuu vain tyhjää.


Ajatuksia vain, enää, LUPAAN että herään huomennakin.

Todennäköisesti huomenna tartun kiinni kaikkiin alkaviin projekteihin väsynein käsin, luottaen ja toivoen että sydämeni pysähtyy itsestään kun en enää jaksa.