Ei tämä nyt niin kamalaa ole, kai?

Jos menee hyvin, en uskalla tulla kirjoittamaan siitä koska olen varma, että samalla hetkellä elämä heittää kuraa kahviini. Kun menee huonosti, tämä pakopaikkani on keino purkaa huonoa oloa ja saada ajatuksia päästä ulos. Blogistani voi saada ehkä kuvan, etten tee muuta kuin tasapainottelen epätasapainoisuuden kaikilla laidoilla (mikä kyllä osin pitää paikkansa), mutta jostain syystä ahdistun siitäkin, minkä kuvan elämästäni saa. Oikeastikin myös pidän siitä välillä, elämästäni siis.

Kaikkein kammottavinta on se, kuinka suoraan näkyy hukkaan valuva aika. Tiimalasin läpi ropisevat hiekanjyvät ja minä vain istun ja ihmettelen. Ihmettelen kaikilla ilmeillä ja mielentiloilla, kuin en olisi osallinen enkä ainakaan kykenisi vaikuttamaan mihinkään.

Pari viimepäivää kuvaa ehkä aika hyvin niitä parhaita hetkiä. Olen lähtenyt taistelemaan kaiken sortumista vastaan, suorittanut, tehnyt, ehtinyt. Hyvänä päivä yritän parhaalla tarmolla olla kaikkea sitä mitä haluaisin olla, yrittäen unohtaa samalla etten välttämättä vain ole sellainen. Jaksanut mennä töihin ajoissa, ollut tehokas, saanut kehuja esimieheltä ja ylemmiltäni, juossut töiden jälkeen heti harrastuksiin, keskittynyt, tehnyt parhaani, käynyt urheilemassa, viettänyt aikaa ystävieni kanssa, hoitanut satunnaisia työjuttuja vielä illalla. Tehnyt sata asiaa samaan aikaan tehokkuuden maksimoimiseksi, mm. pessyt pyykkiä, tehnyt ruokaa, silittänyt vaatteita ja hoitanut asioita puhelimessa samanaikaisesti. Hymyillyt ja tuntenut oikeastaan pitäväni koko elämästäni.

Nämä ovat ns. hyviä päiviä. Se, mikä tekee näistä päivistä sellaisia, että ne tunnistaa minun elämääni kuuluviksi, ovat sellaiset "sortumisvaara" -hetket jokaisessa päivässä. Esimerkiksi, yhtenä iltana ajaessani salikäynnin jälkeen vielä maalikauppaan katsomaan maalivaihtoehtoja keittiöön, suunnittelin samalla työjuttujani ja päiväaikataulujani jotta ehdin tehdä kaiken mitä pitäisi. Yhtäkkiä kun pysähdyin asiaa ajattelemaan, tunsin kuinka väsynyt tosiasiassa olin. Päässä juoksi ajatus "olen niin väsynyt, olen niin loputtoman väsynyt en jaksa en jaksa en jaksa en jaksa". 

En ollut antanut väsymykselle mahdollisuutta kohkatessani kaikkea mahdollista, ja pelkät sanat päässä saivat kyyneleet valumaan ja voimat katoamaan kaikista jäsenistä. Yhtäkkiä sillankaide näytti sairaalloisen houkuttelevalta antaessaan heikkoudessaan lupauksen, että siitä läpi ajaessa ei ikinä enää tarvitsisi jaksaa. Ajatuksissani kelasin pikavauhtia, miltä kämppä näytti ja missä vaiheessa työt ja koko elämäni olivat, voisinko, olisiko alla muita? Halusinhalusinhalusin, pysäytin ajatukseni pelkkään kyynelien peittämään himoon ja vain ajoin sillan yli. Toisella puolella olo oli tavallaan helpottunut, olin ylpeä itsestäni, että jaksoin kantaa itseni taas yhden rotkon yli. Maalikaupan pihassa havahduin siihen taas tehtävieni olemassa oloon ja soitin ystävälleni. Keskustelimme valkoisen lämpöisyyden merkityksistä ja vivahteista ja hymyillessäni tietäville mielipitellemme olin jo unohtanut koko asian.

Näitä on eri muodoissaan joka päivä, hyvinä päivänä ehkä yhden kerran, huonoina päivinä nappailen mahdollisuuksien mukaan unilääkkeitä, jotta tuollaiset ajatukset lakkaisivat. Välillä olen vain väsynyt, välillä epävarma käytöksestäni tai ulkonäöstäni, välillä epävarma kaikista muiden ajatuksista. En tiedä miksi näen niin paljon itseeni kohdistuvia vihamielisiä ajatuksia ja kysymysmerkkejä muiden kasvojen takana, koska faktahan on se, että muut useimmiten miettivät mitä toinen on itsestä mieltä eivätkä sitä, että onpa tuo idiootti, ruma ja vielä lihavakin. Siis melkein kaikki ajattelevat useimmiten itseään. Kaikesta huolimatta, usein liikaa miettiessäni alan käyttäytyä juollain tietyllä tavalla ollakseni ns. tavallinen ja porukan mukainen (jos ei ole siis hyvistä ystävistä kyse) jälkikäteen pohdin loputtomiin olinko ihan typerä ja nolo ja tunnen paskaa fiilistä päiviä.

Tiedän, että on maailman tavallisinta tuntea epävarmuutta. Luulen myös, ettei ole normaalia märehtiä yksittäisten tapausten takia päiviä ja nähdä itsemurhavaihtoehtoja jokaisessa sähkörasiassa, lyhtypylväässä tjv ohitse kulkevassa asiassa päivittäin hyvienkin hetkien lomassa.

Nykyään olen yrittänyt olla ajattelematta, mitä on normaali tai kuinka sekaisin olen. Olen yrittänyt hymyillä pienille asioille, koska tämä on elämäni ja loppujen lopuksi tunnen usein olevani iloinen tai ns. onnellinen. Perusaamuna keitän kahvia ja hymyilen; Hymyilen itseasiassa melkein aina aamuisin. Elämä tuntuu niin kamalalta niin usein, että siihenkin on osittain turtunut. Välillä jopa unohdan, etten ole supermies. Välillä olen jopa ihan oikeasti iloinen ja onnellinen.

Tekstini ovat kääntyneet niin vahvasti syömisestä yleiseen fiilisten ruotimiseen, että kohta kaikki tätä lukevat unohtavat mitä oikeastaan edes yritän tai mikä on tavoitteeni. Itse en ole päässyt unohtamaan reisien leveyttä, kulkevathan ne kavalat vihollisihrat mukanani joka paikkaan, mutta yritän tiivistää ajatuksiani uusimmasta suunnitelmastani heti kun ehdin. Uskokaa tai älkää, mulla on suunnitelma! On lohdullista kyetä suunnittelemaan tulevaa, toisin sanoen alitajuisesti vielä uskoo selviävänsä.