Mikä on se oikea tie? Keskellä kultainen?

Yritin tänään olla normaali.

Sen sijaan että olisin aamulla painanut torkkua tunnin ja huojunut töihin puoliunessa tummien silmänalusten kanssa, painoin torkkua puoli tuntia ja huojuin töihin vähän vähemmän unessa. Yritin jopa välittää siitä, miltä ihmisten silmissä näytän ja tehokkaan epätoivoisen kylpyhuoneessa vietetyn puolituntisen jälkeen tummat silmänalusetkin olivat melkein peitossa.

Keräsin koko tarmoni ja toivottelin työkavereilleni hyviä huomenia. Lähdimme kollegoiden kanssa hakemaan kahvilasta latteja, ihan vain koska ne ovat parempia kuin työpaikan koneesta saatavat. Aamu kaipasi muiden mielestä jotain erityistä kivaa, koska ulkona oli pakkasta. Yritin tarmolla olla osallinen. Otin myös latten, vaikka mielessäni juoksi maitodesejä ja niiden kaloreita. En edes ehtinyt miettiä, kun suustani tulivat tilatessa sanat "rasvattomaan maitoon, kiitos!". Jokin pelastui, edes jokin.

Kävin myös lounaalla. Koin ahdistusta koko ruokalistasta, hetken mielijohteesta otin vain samaa mitä työkaverini (siis minähän en käy lounaalla ja koko tilanne oli niin absurdin erikoinen, että oli takerruttava keinoon "yritä olla normaali, epäahdistunut, tee niin kuin muut") eli kanapastan. Tilattuani alkoi heti kaduttaa, enhän minä syö pastaa.

Onneksi työkiireiltäni en ehtinyt miettiä asiaa enempää.

Töiden jälkeen kävin ystäväni luona, jolle avauduin eräästä menneiden viikkojeni välinpitämättömyyden aiheuttamasta kamalasta teosta, josta en tässä kehtaa enempää edes kertoa. Ystäväni ei tuominnut vaan oli iloinen puolestani, kun olin kerrankin rikkonut rajojani enkä ollut miettinyt liikaa. Mennyt fiiliksen mukana. Yritin kovasti myös unohtaa sen, että olin yrittänyt kadota kokonaan. Ystäväni kirkkaat silmät saivat miettimään, mitä kysymyksiä hänenkin mieleensä olisi jäänyt. Kysymyksiä, johon hän ei ikinä saisi vastauksia, koska ikinä en mitään etukäteen paljastanut. En ikinä paljasta, parempi ettei tiedä, parempi ettei kukaan ikinä tiedä mistään.

Olo oli ihan hyvä. Joku ei tuominnut.

Tulin äsken kotiin, enkä voi olla miettimättä sitä, että ystäväni sanat eivät ole mikään synninpäästö. Pastan takia olen varmaan aamulla satakiloinen. Olen syönyt pastaa. Olen juonut kaloreita, nestemäisessä muodossa tulevia kaloreita kiskonut kurkustani alas. Tiedän kuinka lapsellista on itkeä tällaista, vai onko? Kuka on se parempi, se joka onnistuu jossain? Luulen että kaikkine vikoineni en ole inhimillinen vaan ainoastaa syntisen likainen, virheellinen ja väärä. Jos pääni kertoo jo samalla hetkellä, että nyt pitäisi miettiä kaksi kolme kertaa, niin eikö se ole väärin? Omatunto, mitä hä? Kuka pitää oikealla tiellä, kun itse en sitä tiedä?

Haluanko olla normaali? Onko normaali yhtä kuin paksu?

Miksi oloni on muuten parempi, kun olen syönyt, eikö voisi olla toisin päin?

Ahdistus. Ahdistuskin tuntuu lapselliselta.

PS. Vastaan kommentteihin huomenna, kiitos ja halauksia kaikille♥