Pohdin usein, mitä konkreettisesti tarkottaisi, jos vain katoaisin. Mitä jäisi kesken, kenet jättäisin pulaan, mitkä hommat ovat tekemättä.
Eilen aamupäivällä pohdittuani jälleen samoja asioita, huomasin että ensimmäistä kertaa mikään ei oikeastaan jäisi kesken. Töissä, vapaa-ajan sitoumuksissa, missään. Kotinikin oli kerrankin suhteellisen järjestyksessä.
Vapaus, se oli hallitsevin tunne miettiessäni päätöstä ilman huomista. Kuinka ei tarvitsisi kävellä suunnattoman ahdistavaan tulevaan, enkä mitenkään voisi aiheuttaa enää yhtäkään pettymystä kenellekään, viimeistä tekoa lukuunottamatta. Imuroidakaan ei tarvitsisi.
Ensimmäistä kertaa, portti vapauteen oli täysin auki eikä mikään menneessä pidättelisi.
Ajattelin, että jättäisin lapulle tämän blogini osoitteen, ehkä joku sitten saisi jotain vastauksia. Ehkä he tuntisivat häpeää, ehkä inhoa. Ajatuskin nolostutti niin, että puna nousi poskille, vaikka tiedän ettei sillä olisi enää merkitystä.
Vastasin puhelimeenkin muutaman kerran, kuullen sanojeni tulevan ulos kuin unessa. Yksikään lause ei antanut lupauksia, ei tosin myöskään herättänyt kysymyksiä. En halunnut tehdä mitään tuntia pidemmälle kantavia päätöksiä, suunnitelmia.
Äitini soittaessa pidättelin itkua, jälkikäteen laitoin tekstiviestin pahoitellakseni jouluista riitaamme.
Jostain syystä, olen vielä tässä. Halusin siirtää vielä päätöstä, otin unilääkkeitä siirtääkseni kaiken tähän päivään.
Nyt tunnen olevani jatkoajalla, kun kello on lakannut tikittämästä ja ensimmäinen maali lopettaa koko pelin. Paha vain, että olen sekä puolustajani että vastustajani.
Kuin aamuun asti olisi aikaa laittaa kelloon uudet patterit tai tiputtaa se vesiämpäriin.
Tuntuu vain tyhjää.
Ajatuksia vain, enää, LUPAAN että herään huomennakin.
Todennäköisesti huomenna tartun kiinni kaikkiin alkaviin projekteihin väsynein käsin, luottaen ja toivoen että sydämeni pysähtyy itsestään kun en enää jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti