Viimeisimmät tekstini ovat olleet kammottavia. Joka tavalla. Välillä en jaksa kirjoittaa kauniista asioista, kun mielessäni ei liiku mitään kaunista.
Kahvia mustana -blogin kirjoittaja kirjoitti äskettäin tekstin huomiohuoraamisesta pahoinvoinnilla.
Herätti ajatuksia, monenlaisiakin. Tietysti, koska tunnistaessani oman käytökseni ja kohdatessani vahvaa tuomitsemista väkisinkin joudun puolustuskannalle.
Oh SHIT, I'm a human!
Vastapohdintaa: Asiat kuitenkin liikkuvat mielessäni. Ahdistavat, häiritsevät, ovat liiankin kanssa olemassa vaikka en niin haluaisi. En ikinä avaa suutani ajatuksistani ystävilleni, koska heillä ei ole kykyä selvitä tuollaisista sanoista. En ikinä avaa suutani työterveyslääkärille, koska olen vain niin kakkahousu ja pelkään seuraamuksia. En ikinä voi mitään muuta kuin ryömiä ajatusteni kanssa mitä syvimmissä loukoissa.
Joskus haluan vain sanoa mitä ajattelen, kirjoittaa sen näkyville lähinnä itselleni.
Milloin olen kaikessa anonyymiydessänikin henkilöitynyt niin vahvasti, etten saa sanoa tai kirjoittaa mitään, koska joku jossain voi nähdä sen? Aistia, että sen on kirjoittanut joku todellinen ihminen?
Sen sijaan, että pyytäisin anteeksi karuja, rumia, itsevihaisia tekstejäni, totean että saatana siihen sentään on minulla oikeus, jos ei mihinkään muuhun. Kirjoittaa itselleni.
Tämä on mielestäni sama asia, kuin elokuvien "always-happy-endings". Olen aina vihannut niitä loputtoman onnellisia loppuja, koska ei todellisuus ole sitä. Niin että jo alussa tietää, kuka päättyy kenenkin kanssa yhteen ja mitä tapahtuu.
Väitän myös, että lähes kaikki pahoin voiminen on itse aiheutettua. Voiko kukaan väittää, ettei millään missään kohtaa olisi voinut valita toisin? Siksi en koe, että pystyisin ainakaan itse tuomitsemaan muita millään perusteella, koska en tiedä miten joku muu tuntee, mikä on ollut historia. Kaikki tuntevat kivun omalla tavallaan, minäkin omallani. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.
Jos joku haluaakin huomiota, jonkun kauniin sanan, onko silläkään niin väliä? Tässä karussa ja kylmässä maassa on synti puhua ja vielä suurempi synti osoittaa olevansa tunteva ja elävä.
Ps. Tämä ei ollut mikään vastaisku, pohdin vain. Olen iloinen, että päässä liikkuu jotain kaikkien päivien jälkeen.
Pps. En osaa kirjoittaa muusta koska en tiedä miten voin, kunhan yritän selviytyä päivästä toiseen. Ehkä vielä tällä viikolla.
Anteeksi että oon ollut nyt poissa kauan, mutta niin, ei sun tarvitse pyytää anteeksi. toivottavasti en aiheuttanut sulle ahdistusta, kun olin huolestunut :c ♥ koska en halua aiheuttaa sulle enää yhtään enempää ahdistuneisuuutta. Ja kiitos ihanasta kommentistasi, olet niin ihana kun jaksat tsempata mua aina ja muistutella siitä, mikä on elämässä tärkeää. Kumpa pitäisit yhtä hyvin huolen myös itsestäsi♥
VastaaPoistaTämä oli hyvä teksti, mulla tuli samanlaisia ajatuksia tästä aiheesta kuin sullakin. Ei kaikki kirjoittelu ole todellakaan huomionhakuista, ja varsinkin jos kirjoittaa lähinnä itselleen, niin ei sitä voi kukaan estää eikä saisi kritisoidakaan.
Toivon että pärjäilet sielä, olet tärkeä, monta lämmintä voimahalausta♥
Ehkä käsitit tekstini vähän väärin tai et lukenut tarkasti. Kuten sanoin, missään vaiheessa kyse ei ollut kenenkään syyllistämisestä tai osoittelusta, juuri sen takia kuten totesit - ikinä ei tiedä toisten taustoja yms.
VastaaPoistaEi ole synti olla puhumatta omista kipeistä asioistaan - paitsi itseään vastaan. Koska ihminen tuottaa itse omat tunteensa (olkoon ympäristön, perimän, jne osuus mikä tahansa), ja sen takia halusin että melodraamaattiset bloggarit lopettaisivat hetkeksi ryhmärypemisen ja heräisivät pitämään itsestään huolta. Edes hetkeksi. Säkin, sillä tykkään blogistasi tosi paljon ja uskon että pitäisin tekstien takana olevasta ihmisestäkin.