Vihaan tietokoneita

Oikeastaan vihaan kaikkia teknisiä laitteita jotka eivät tottele. Varsinkin niitä, jotka eivät tottele edes yleisimpien korjaustoimenpiteiden kuten iskujen ja kirosanojen huuteluiden jälkeen.

*"!¤%#%#"

Huoh. Ei vieläkään.

Yritän hillitä nyt itseni tässä tietokonekiukussa ja palaan vielä pohtimaan paria viime viikkoa. 10 päivää sitten olin vielä ihminen, jolla oli toivoa jostain vähemmästä. Jo muutamien päivien välinpitämättömyyden jälkeen tunsin menneeni totaalisen pilalle ihmisenä, kuin jokin tuomio olisi tullut loppuelämän läskiydestä. Ehkä alitajuntani väsyi vuosien yrittämiseen? En tiedä kuinka hullua on ahdistua siitä, etten ahdistu asiasta tarpeeksi. Päässäni kyti/kytee varmaan ikuisesti ajatus, että jos en juokse itku kurkussa hermosavukkeelle jokaisen vihersalaattiateriankin jälkeen, turpoan muodottomaksi kahdessa viikossa.

Mietin miksi yrittäisin, kun kaikki asiat maailmassa ovat yrittäneet sanoa, että luovuta jo ja kisko nyt vihdoin ne pillerit ja tee palvelus itsellesi ja muille. Kaikki tapahtumat ja muiden sanat ovat täynnä piiloviestejä siitä, että olisin korvattavissa jollain paremmalla versiolla. Jollakulla, joka osaisi sanoa asiat paremmin, tehdä asiat oikeammin ja ajallaan ja mielellään tuoda koko ajan jotain uutta, olla koko ajan yli oman suorituskyvyn. Taas kerran kaikki vastaan tulevat miettivät hymyjensä takana, kuinka vastenmielinen olen. Kenties kokonaiset salakerhot pohtivat, kuinka sietää minua siihen asti kun hankkivat minulle potkut elämästäni.

Joskus kaikessa hulluudessani epäilen, että te kaikki lukijanikin olette tosielämän tuttujani tai saatanan kätyreitä, jotka yrittätte nujertaa ihmisyyteni. Kiero ase on liikaa puhuva hiljaisuus. Olemisen ja samalla olemattomuuden tuhannet merkitykset. Se näytön takaa näkymätön katse, joka voi olla mitä tahansa. Kun voin vain arvailla mitä vastenmielisyyttä aiheutan.

Tämänkin kaiken kirjoitin vain näyttääkseni keskisormea niille kaikille, jotka yrittävät saada minut päästäni sekaisin. Sitähän en tietenkään ole, muuten vain hulluja puhun. Kiitos anteeksi, varsinkin Louna ja Freckles yms ihanat jotka olette päivieni valo ja aina muistatte rohkaista, olen niin liian vähän enkä ikinä voi korvata sitä mitä minulle olette.

Back to this moment. Tai to this morning! Rohkaisin mieleni sekä kohtasin pahimman pelkoni silmästä silmään astuessani lasiselle kylmälle puntarille. Sydän tykytti kuin maailmanloppua odotellessa kun numerot vilisivät näytöllä. Ihan kuin lapsena onnenpyörää katsoessa, että mihin kohtaan se pysähtyy. Eikä se ollutkaan niin paljon. 49,2kg.

Okei, ei niin paljon on vähän suhteellinen käsite. Massaa oli tullut syömävimmoissani vähemmän kuin olin kuvitellut, mutta nelosen perässä on aivan väärä lukema, jotta asiaa voisi pitää mitenkään positiivisena. On vähintäänkin sairasta toivoa, että voisin vaihtaa kaikki muuten vain epävarmat ja omituiset ajatukseni siihen, että voisin yhtä tarmokkaan hullusti yrittää tukkia suuni kaikkien ruokahoukutusten edessä. Hullukin olen väärällä tavalla.

Shit nyt yritän unohtaa olevani sekaisin ja yritän uskoa huomiseen ja jaksamiseen. Eilinen meni hyvin, tänäänkin olo on ollut ihan fine ja luullakseni huominenkin on vain itsestäni kiinni. Silmät kiinni kun jäävuoret sortuvat? Onneksi puukkoja en näe, ne ovat sentään selän takana.

Panikoin, olo on pelokas. En tiedä mitä huominen on. En tiedä. Kaipaan kaikkea, kaipaan niin paljon olemista, olenhan vielä olemassa? Itkettää, haluaisin vain olla kaikille tarpeeksi. Myös itselleni.