Itsemurha on itsekästä, pelkurimaista ja luonnotonta, plus tietysti tyhmää. Avaan tätä.
Joku pahimmassa masennuksessa ja elämäntuskassa rypevä voi ajatella tekevänsä sillä palveluksen muille. Itse en ole millään tavalla sitä mieltä. Realistisesti ja kamalan kuuloisesti: tiedän olevani rakas monelle. Voin vain yrittää kuvitella teosta aiheutuvaa mielipahaa miettimällä, miltä jonkun itselleni todella rakkaan vastaava teko tuntuisi. Jos vaikka yksi rakkaimmista ystävistäni yhtäkkiä olisi poissa. En enää ikinä kuulisi sitä naurua tai näkisi niitä kasvoja. En olisi ikinä saanut mahdollisuutta auttaa tai pystyisi ikinä todella ymmärtämään.
Ja käytännössä, laittaisin jonkun läheisen tai vaikka täysin ulkopuolisen siivoamaan jälkeni. Tyhjentämään asuntoni, kantamaan rojuni ja ruhoni ulos, setvimään raha-asiani ja työni ja omaisuuteni myynnin. Ei niin pikkuduuni, kuka tahansa olisikin se onnekas, ei varmaankaan olisi kiitollinen. Jopa valtiolle olisin menetetty verotulo. Ei mitään hyvää muille.
Sallin tuon ajattelun, jos joku suunnittelee murhaavansa muita ihmisiä tai tappavansa itsensä: sitten joo mieluummin hän kuin ne viattomat muut jotka eivät ansaitse kärsiä toisen mielenvikaisuudesta elämällään.
Pelkoon pääsen omalla kohdallani monestakin syystä. Tällä hetkellä olen tajuttoman ahdistunut tulevaisuudesta. Päätöksistä, jotka eivät enää odota liian pitkään. Opiskelemaan, ei opiskelemaan, töihin, toiseen työhön jne. Lisäksi, tämä syömishäiriöhelvetti ei ole muutenkaan niin mukavaa. Loppuelämä vähintään jonkun sortin ahdistuksen siivittämänä ja kykenemättömänä läheisyyteen, aitoon rakkauteen ja normaaliin elämään ei houkuta. Pelkään kipua, tuskaa, masennusta, ihan luonnollista.
Paha vain, että itsemurhalla en ikinä kuitenkaan tulisi kokemaan sitä itse kivuttomuutta, koska six feet under hengettömänä ei juurikaan tunneta mitään.
Pelkoa on myös se, etten hae apua. Kuten olen aiemminkin sanonut, uskon että joka ikinen on oikeutettu apuun. Tarpeen määrää ja oikeutusta on hankala mitata, omasta mielestäni pienikin mielipaha on jonkun kuuntelun arvoinen. Suurempi mielipaha ammattilaisen, koska monen psyyke ei kestä omien murheiden lisäksi muiden murheita, jos ne ovat isompia. Tukea varmasti saa, mutta en voisi ikinä olla niin itsekäs, että lykkäisin vastuuta elämästäni kenenkään ystäväni harteille. Miksi en sitten uskalla? Osittain ylpeyden takia. En ole ikinä halunnut olla heikko. Vihaan heikkoutta enemmän kuin mitään, vielä enemmän sen myöntämistä ääneen. Jos se olisikin vain se yksi ainoa ihminen, mutta usein papereihin jäädyt merkinnät eivät ole vain sen yhden ihmisen pään sisälle. Ihmisten asenteet asioiden tullessa julki muuttuisivat, viis siitä keitä he olisivat. Esimieheni, äitini, ystäväni, joku puolituttu. Joku siitä kuulisi, jos kirjautuisin ihan laitokseen niin loputtoman liian moni.
En vain voi olla varma, ettei kukaan ikinäikinäikinä saa tietää. Se olisi kammottavampaa kuin mikään muu.
Millä oikeuttaisin oman pääni sisällä tekoni? Ihan vain sillä, että edellä mainittu fakta johtaa siihen, että luvassa on ikuinen oravanpyörä ja henkinen kipu ennen kuin joko teen asioille todella jotain (todnäk never) tai tapahtuu ihme. Jälkimmäiseen en usko. Valehtelematta, en usko ansaitsevani sitä. Eikä mielestäni kukaan ole oikeutettu sanomaan, että minun on pakko kestää sitä, koska itsemurhani sattuisi siihen johonkuhun niin paljon. Mitäs minun kipuni? Kukaan muu ei joudu elämään pääni ja paskani kanssa yhtä pitkään ja yhtä läheisesti kuin minä itse. Kysymykseksi jääkin, laitanko oman kipuni muiden kivun edelle? Jos kysynkin vain itseltäni, onko oma kipuni tärkeämpää kuin muiden? Ei. Siinä suurin syy miksi olen täällä. Ei ehkä vähäarvoisempaa, mutta ei tärkeämpääkään.
Ja kyllä, se kipu on vain itsestäni kiinni. Pelkoni avun hakemisesta ovat omaa henkilökohtaista sairauttani ja typeryyttäni. Syyt ovat yksiselitteisen huonot, yrittämällä todella ja apua vastaanottamalla elämäni voisi muuttua.
Tottakai toivon, että löydän joko sen rohkeuden tai tapahtuu ihme. En minä halua kuolla, enkä usko että kovin moni muukaan ihan muuten vaan.
Ihmisellä on itsesuojeluvaisto. Vaaratilanteissa suojelemme itseämme automaattisest: vedämme kätemme pois jos se osuu johonkin kuumaan jne. Ihminen on tietyllä tavalla eläin, pyrimme selviytymään. Konkreettisesti emme hyvinvointiyhteiskunnassa joudu taistelemaan elämämme puolesta joka päivä tai käytännössä melkein ikinä, jonka takia selviytymisviettimme ei käynnisty. Mielestäni itsetuhoisuus yleisellä tasolla johtuu enimmäkseen siitä, että asiamme ovat liian hyvin. Emme osaa arvostaa elämäämme, koska sitä ei uhata viedä juurikaan ikinä. Ei ole mitään tarvetta taistella elämän puolesta tai monilla edes käsitystä siitä, mitä sen menettäminen todella tarkoittaa. Moni ei myöskään ajattele asioita tarpeeksi, teon voi toteuttaa hyvin helposti ja nopeastikin, valitettavasti.
Oma rationaalisuuteni käynnistää aina itsesuojeluvaistoni. Epäröivät ajatukset, jos edes joskus joku helpottuu? Jos vaikka tapahtuukin ihme, vaikka vasta kymmenenkin vuoden päästä? Mitä kävi viime viikolla, en ajatellut niin paljon. Meinasin vain toimia enempää miettimättä, siksi säikähdinkin itseäni. En antanut itseni ajatella.
Siksi kirjoitan nyt tästä, jotta muistaisin kaikki ajatukseni jatkossakin, varsinkin sen että ei minulla oikeastaan ole yhtäkään kunnollista syytä. Itsekkyys, pelkuruus, tyhmyys ja liian helppo elämä ovat aika huonoja.
Siksi myös hermostuin niin vauhdilla edellisessä tekstissäni, koska olen noita kaikkia, joskaan en vielä äärimmäisellä tavalla. Truth hurts, kuten sanoin.
Siksi, aloitan jälleen yrittämisen.
EdDIT /// PS. aiempi kiukkuhyökkäykseni oli vähän turhan jyrkkä, anteeksi Kafi ♥ oikeasti hänenkin kirjoituksessaan oli pointtinsa ja ennen kaikkea hyvä tarkoitus...
Hae ihmeessä apua! Ei tästä elämästä selviä kaiken paskan kanssa ilman auttajaa. Heikkouden myöntäminen on ihan pirun vaikeaa ja sen joutuu tekemään joka päivä uudestaan itselleen, mutta on se ehkä joku päivä sen arvoista. Joku päivä. <3
VastaaPoista