I don't know if I deserve to be happy, but I do know that my loved ones don't deserve to be sad because of me

Aloittamalla rehellisesti, voin ehkä päästäkin jonnekin. On myönnettävä asioiden olevan tavalla, jolla ne ovat.

Jos rehellisesti saisin päättää, en olisi ikinä enää herännyt.
Jos kaikki ei olisi jo mennyt, olisin vetänyt varmasti vielä tarvittavan monta purkkia lisää.
Miksi? Kerrankin asiat olisivat olleet helppoja.

On monta muutakin syytä. En ole pitkään aikaan ollut ihminen, josta olla ylpeä. Olen toiminut häpeällisesti, unohtanut läheiseni ajatellessani vain itseäni, vähäisen syömisen aiheuttamassa väsymyksessä mennyt aina sieltä, mistä aina on matalin. En ole pystynyt kunnioittamaan itseäni.

Olin joskus vahva. Ajattelin paljon asioita, pidin itseäni fiksuna. Panostin terveyteeni ja ulkonäkööni terveissä mittasuhteissa. Onko sellainen ihminen vahva, fiksu ja terve, joka lääkeyliannostustokkurassa ei muista edes omaa nimeään? Tai sellainen, jonka silmät katkeruus täyttää kyynelistä, niin ettei välistä näe enää maailmaa ja sitä, että ympärillä on aina joku, jota se satuttaa?

Sitä mieltä olen, että jos pysyn loputtomiin tuollaisena, olisi pitänyt kaivaa rohkeutta ja vetää vaikka veitsellä ranteet auki. Jos pyhitän loppuelämäni itsevihalle, katkeruudelle ja samalla muille surun aiheuttamiselle, en ole ansainnut paikkaani täällä.

Täytyy muuttua. Täytyy etsiä se rohkeus ottaa vastuuta itsestään ja toimistaan. Olen aikuinen, en voi elää saippuakuplissa loputtomiin. buhuu joo mulla ei ole ketään ja niin, oikeasti on. Ympärilläni on tosin vain ja ainoastaan läheisiä, joille jatkuvasti käännän selkäni, ja hyvin mahdollisesti  joku päivä he kyllästyvät ja kääntävät selkänsä minulle. Voinko syyttää heitä siitä? En. Ei ole oikein vaatia välittämistä, jos ei itse anna mitään.

Suuria puheita, en tiedä vielä yhtään miten käytännössä toteutan matkani paremmaksi ihmiseksi. Karttaa ei ainakaan ole ja kompassini on aina näyttänyt vain kadotukseen. Jos luottaisin fiilikseen?

Mutta, onko se liikaa pyydetty, jos silti haluaisin olla pieni? Kaikki elämässäni tähän asti on näyttänyt, että liikaa sitä haluamalla kaikki menee vain metsään. Jos otan pieniä, pieniä askelia kohti vähempää ja samalla varmistan, että jaksan olla ihminen muillekin. Pitää pohtia nyt kunnolla, miten käännän suunnan, miten pystyn olemaan vahvempi.

On tultava päivä, jolloin voin katsoa itseäni peilistä hymyillen. En siksi, että nauraisin säälittävyydelleni vaan siksi, että olen ihminen josta pystyn pitämään itsekin.

Ehkä joku päivä.

PS. Kiitoskiitoskiitos edelliseen/sitä edelliseen postaukseen kommentoineille, sananne merkitsivät uskomattoman paljon. Aloin hivenen uskoa, että ehkä pystyn vielä tähän elämäään