tiistai 24. tammikuuta 2012

En voi hävitä lopullisesti

Herään aamulla. Vedän peiton sivuun hytisten kylmästä. Hapuilen kohti kylpyhuonetta ja sen häikäiseviä valoja ja liian ankaria peilejä. Peilejä, joista näen silmille valuneet ripsivärit ja fyysisen olemuksen, joka näyttää majailleen katuojassa viimeisen kuukauden. Sisäinen minäni on jäänyt vieläkin sinne jonnekin, se ei ole paikalla eikä näkyvillä kuin ihmisten varovista katseista; niistä katseista, jotka eivät totuuksia uskalla lausua. Totuuksia siitä, kuinka he ovat pahoillaan puolestani, pahoillaan sen elämän puolesta joka valuu hiljalleen viemäriin.

Yritän tehdä itsestäni ihmisen ja aloittaa olemisen uudestaan. Askareet alkavat liian aikaisin aamusta, mutta nukkumiseen ei ole enää varaa. Yritän kääntää katseen pois vyötäröstäni, yritän unohtaa sen kaiken mutta se ei lakkaa olemasta, vaikka kuinka haluasisin.

Kiskon vaatteet ylle ja valmistaudun tähän päivään. Valmistaudun hymyilemään ihmisille, joilla ei ole aavistustakaan todellisuudesta. Vielä enemmän joudun keskittymään ihmisten kohdalla, jotka tietävät liikaa; hyvin harva tästä ahneudenpuolesta, osa siitä että muuten vain on takkuilevaa. Varovasti he kysyvät, miten on kaikki kulkenut, ja vastaan niin epäilyksiä herättämättömästi kuin suinkin pystyn; tavallisesti, ok, hyvin.

Niin se kai menee, jotenkuten


On pakko päästä ylös. On pakko alkaa nähdä huominen, on pakko alkaa haluta huomista. En kestä kuopan pohjalla enää hetkeäkään.

On pakko ryhdistäytyä ja pyytää anteeksi eräältä ystävältä, joka huolehtii liikaa. Unohdan viikoksi koko vaa'an ja kaadan kaikki viimeisetkin nappini viemäristä. Lupaan että tästä alkaa elämäni, jonka en anna valua viemäristä alas.

Tästä päivästä eteenpäin alan rakastaa itseäni, vaikka vihasin koko olemustani loputtomiin vielä eilen. En pääse minnekään, ellen anna itselleni ensiksi anteeksi, että olen tehnyt aivan kaiken väärin. Muilta en voi olettaa saavani anteeksi, mutta ehkä voin tehdä siitä helpompaa, jos alan paremmaksi.

Pelkään, etten saa anteeksi vaikka tekisin mitä. En voi silti kuin yrittää.

2 kommenttia:

  1. Oikeaa puhetta! Ihana lukea näitä sanoja! Anteeksi kyllä saa, jos pyytää - viimeistään jossain vaiheessa. Kaikki lähtee ekoista askeleista. Vaikka tiedän, että itseltä anteeksi pyytäminen/saaminen ei oo helppoa. Nimim. Kokemuksen äänellä

    Mut kyllä se siitä, ihan varmasti vielä. <3

    VastaaPoista
  2. Kyllä se siitä♥

    Kirjoitat niin kauniisti.

    VastaaPoista