I'm not great, but I'm okay

Kahden päivän verran olen herännyt hitaasti kirkkaisiin valoihin. Painanut herättelevän kellon hiljaiseksi monta kertaa aamuisin, odottanut viimeistä pakkoa elämään. Lopulta noustessa pahalta tuntuu enää kiire, miksi päästin itseni taas tähän? Yritän turhaan hoputtaa itseäni, kädet annostelevat kahvinpurut keittimeen verkkaisesti.

Kaikesta aamujen epäonnistumiselta tuntuneesta hitaudesta huolimatta, olen lopulta kiskonut itseni töihin koneen äärelle. Tehnyt yhden asian kerrallaan. Hiipivän hiljaa, stressi on laskenut. Kahden päivän jälkeen olen saanut asioita aikaiseksi enemmän kuin aikoihin, sydän ei hakkaa raskaasti ja jaksan jopa hymyillä väsymyksen alta. En olekaan toivoton!

Olen syönyt tänään, vaikka ei pitänyt. Vaikka taas olin vannonut edellisen yön ikuisia lupauksia itselleni. Hitaasti toistelen mielessäni, ettei ole kiire. Ehdin kyllä, kuitenkin ollaan vielä alle puolessa tuhannessa. Ei hätää, ei syytä paniikkiin. Hengitän syvään ja täytän vesipullon kotimatkaa varten. Sisäinen kelloni ei ole edennyt läheskään yhtä pitkälle kuin se oikea, päivää ja jaksamista tuntuu olevan vieläkin. Ihmettelen, kuinka en koe tarvetta hidastaa kävelyä lähes pysähdyksiin, vaikka voidaan jo puhua illasta?

Hymyilen ja soitan ystävälle. Ohikulkija kohottaa kulmiaan virnistykselleni, täällähän ei tuntemattomille hymyillä. Miksi ei? Mielestäni ei ikinä voi hymyillä turhaan, kenellekään. 

Sisin kuplii kevyesti. Otan vesipullon laukusta; loppupäivän jaksan kieltäytyä.

Maailman ihaninta viikonloppua teille, hymyilkää suloisesti (tai typerästi niin kuin minä) kaikille!

Ei muistissani ole vikaa, ei tarpeeksi

Joskus varovaisesti toivon, että heräisin jonain aamuna kaiken unohtaneena. Kun jokin olisi poistanut kaikki muistikuvat siitä vähemmästä, masokistisesta itsestäni, siitä joka on melkein pieni ja silti pirteä. Jos unohtaisin sen kaiken, minkä takia pidän kiinni, muistaisin vain ne yksinäiset itkuiset illat. Ehkä osaisin lopettaa? Nyt muistan ne illat, mutta myös kaiken sairaalloisen riemun vähästäkin vähenemisestä. Kun tunnen, että maailma vastaan minä, pärjään sittenkin. Unohdetaan kaikki valheet ja myönnetään että nälkä on koettelemus, eikä edes niin pieni, mutta minähän voitan sen! Ylitän kaikki esteet, koska olen vahva ja uskon itseeni! Muut luovat ihailevia katseita, koska olen pystynyt siihen, mihin he eivät ole pystyneet!

...pienessä kuplassani. Pienessä päässäni, jossa oikea on vasen ja kuolema kaunista. Muiden sanat eivät kerro mitään, minun päässäni ne kaikuvat paholaisen viesteinä. Kateellisten viesteinä, jotka yrittävät minut murtaa.

On se sääli. Joskus osaan sääliä itseänikin, silloin kun kuvittelen itseni tuon kuplan ulkopuolelle, näkemään sen kaiken niin kuin muut näkevät. Itseni kieroutuneena, itsekeskeisenä, kaikesta todellisesta kauniista luopuvana. Elämästä luopuvana. Kyllä, säälin joskus jopa itseäni.

Silti, en osaa luopua uskomuksesta, että todellisuus on jossain tuossa välimaastossa. Luovun kaikesta heti kun jokin on osoittanut etten mitenkään, millään keinolla voi olla pientä ja onnellista. Riittävän vahva osoitus taitaa olla vain tuhkauurna, mutta hymyilenhän tänäänkin. Tällaisenakin. Se on kevät.

Hyvänlaatuinen stressi, mitä se on?

Paniikki. Yhtäkään jäsenneltyä, kokonaista ajatusta en saa kasaan. Työt kasaantuvat pöydällä, kotona tiskit kasaantuvat ja pyykit lojuvat lattioilla. Kynnet liuskottuneina, hiukset ovat rukoilleet kampaaja jo ikuisuuden. Olen jäljessä kaiken kanssa, siltikään en saa mitään aikaiseksi, koska stressi kaikesta lamaannuttaa niin pahasti. Joskus tämä kirjoittaminenkin sujuu ongelmitta, nyt pienikin järkevä ajatus tuntuu olevan niin suuren tuskan takana, että tyydyn naputtelemaan näkyviin kaiken turhankin. Ahdistusahdistusahdistusahdistusahdistus. Tekisi mieli vetää kunnon itkupotkuraivarit.

yhyy olen ruma ja läski ja heikko ja saamaton ja laiska ja tyhmä ja lihavalihavalihava!! !! !!

JA myöhässä kaiken kanssa. Tiedättekö sen hetken, kun pitäisi ottaa askel taaksepäin, hengittää syvään ja tehdä järkevä suunnitelma askareista. Listaan ja priorisoida. Yksi asia kerrallaan, rauhassa. Muistuttaa itseään siitä, että työt ja elämä eivät lakkaa olemasta, vaikka silmänsä sulkisikin. Vihaan joskus saamatonta itseäni niin paljon. Miksi päästän tilanteen tähän, miksi väsyn välillä niin helposti, miksi teen kaikesta niin vaikeaa?

Näinä hetkinä ahdistun myös kaikesta aivan typerästä. Kuten tuosta Liebster -tunnustuksesta, jonka Olivia on antanut. En pidä asioiden järjestykseen laittamisesta, on ahdistavaa valita viisi blogia. Jokainen teistä on niin tärkeä, jokaisen ajatukset ovat kauniita ja mielenkiintoista luettavaa. Tunnen silti olevani pohjattoman epäkiitollinen, kun olen antanut asian vain olla. Ahdistus, en saa vieläkään mitään tähän esille. Anteeksi ihana Olivia, kiitos sinulle vielä silti♥

Voisin kyllä joskus tehdä postauksen suosikkiblogeistani, miksi niistä pidän. Heti kun saan ns. oikeat asiat järjestykseen. Jotka seisovat kun tätäkin kirjoitan.

 Haluaisin saada jostain energiaa ja rahaa sisustamiseenkin. Kaikkea pastillinväristä ja nättiä.

Moneen maljakkoon  ruusuja ja muita kukkia. Jotain elävää peittämään kaiken sen kuolleen.

Seuraava ajatusten "töks" -vaihe tulee kun yritän miettiä edes koko ällöttävää olemustani ja sen liikanaisuutta ja sen rusentavaa määrettä painoa. Niin paljon liian paljon. Yritänyritänyritän, mutta selvästi en tarpeeksi. Lukema on sinnikkäästi viidenkympin rajalla. Puolta kiloa alle, puolta päälle. Haluaisin itkeä ja huutaa, että miksi se ei laske, vaikka juoksen lenkkipoluilla lähes joka päivä, teen lihaskuntoa useamman tunnin viikossa, kävelen kaikki portaat.

Ruoka, se ikuinen vihollinen. En ole syönyt niin paljoa, että tämä olisi tässä, lausuttujen sääntöjen rikkoutuessa viimeisetkin järkeni rippeet kaikkoavat. Tekisi mieli olla vain syömättä. Hakata ajatus päähän, ettei ikinä saa, mutta ei se toimi loputtomiin. Koska tiedän, etten todellisuudessa halua olla vain ontto ja tyhjä kuori, jossa itsevihan äänet kaikuvat. Peilikuva on silti sietämätön. En edes osaa sanoa, miten voinkin olla niin sietämättömän epäsopusuhtainen, miksi nämä reidet ovat niin suun-nat-to-man SUURET?

Sekoan.

It's not me, it's someone else

En tiedä miten pukisin näitä kokemuksia, tuntemuksia, pimeitä hetkiä sanoiksi. Jaksan jo paremmin pitää jääkaapin tyhjänä, kävellä ohi tarjoilujen ja pitäytyä saliohjelmassa. Välillä talvi yrittää tehdä väkinäistä paluuta, mutta valo vie voimat kylmyydeltä ja sulattaa tiet yön jäljiltä. Kevät on kaikkien huulilla, kaupat täyttyvät värikkäistä, jalat ja kädet paljastavista kesävaatteista. Tässä keväässä on kuitenkin jotain erilaista, viime keväistä poikkeavaa.

Maaliskuu ja huhtikuu ovat sitä aikaa, kun kaikki keskittävät uudentuntuisen energian laihduttamiseen, kiinteyttämiseen ja kesäkuntoon. Samat asiat hakkaavat itselläni takaraivossa vuoden ympäri, muiden hössötys asiasta saa paniikin syttymään. Aiemmin olen itkenyt kaiken ruoan äärellä, jättäen pois kaiken ylimääräisen. Nyt pelkkä ajatuskin vähäisemmästä vaatetuksesta ahdistuu niin paljon, että aina pahimmalla hetkellä haluaisin syödä niin paljon kuin vatsa vetää. Kun parhaimmastakin yrityksestä huolimatta vaaka ei kiitä aamuisin, (peilistä puhumattakaan!), haluaisin niin paljon luovuttaa. Ihan pelkästä _kiukusta_ epätoivoa ja elämän epäreiluutta kohtaan.

En ole luovuttanut, mutta aiemmin en ole kokenut kaikkien pienienkin takapakkien kohdalla niin voimakasta himoa kaiken pilaamiseen entistä pahemmin. Tunnen, että jokin on muuttunut. Jokin minussa on muuttunut. Jopa minä kokonaan? Kauhu iskee jo jokaisella näläntunteella, taasko se alkaa? Onko tämä nyt häiriintynyttä himoa, saanko, onko tämä normaalia? Eilen tunsin kaiken menevän hyvin, hallitusti, ja kohtuudella, silti suun avaaminen muulloin kuin kuolemanväsymyksellä herätti välittömästi kysymyksia tarpeellisuudesta. Muistutan itseäni muiden lausumista totuuksista, joita olen tästä maailmasta lukenut, "ei ole aikaa, ei huomenna vaan nyt, ryhdistäydyttävä on nyt tästä hengitetystä sekunnista eteenpäin jos haluaa vielä ehtiä!"

Ehdinhän vielä? Minne? Mitä?

I got together all the fragments, but they left my hands bleeding

Uusia multionaalisuuden ennätyksiä rikottu. Olen ollut matkalla mikämikämaassa, unohtaen että oleva ei lakkaa näkymästä unesta herättyä. Tarvitsin taukoa, koska en osannut olla mitään mitä yleensä. En vain pystynyt, enkä edes valehtele yrittämisestä ja itselleni huutamisesta. Aamulla lenkille, tyhjällä vatsalla töihin ja tekopirteästi hymyilemään käytäville. Ennätys laajentumisen välttelystä oli kello kymmenen. Sanoisin, että ehkä normaalia toimintaa jollekulle aina iltapäivään asti, loppupäivä täyttä hallitsemattomuutta. Mitä siitä, ainahan voin yhden päivän istua yksin kotona. Jos nyt seuraavankin, eiköhän ylihuominenkin mene. En ole vielä nolife.

Lauantaina oli ystäväni syntymäpäivät, joita olin jopa odottanut. Pitkästä aikaa moni ystävä kasassa, ystävät läheiset mutta yleensä välimatkalta liian kaukaiset. En kyennyt menemään. Halusin todella, mutta vaatekaapin sisällön ajattelukin loi suunnattoman pakokauhun. Kaikki vaatteet, joiden lomasta ihrat tursuaisivat. Kaikki huomaavat, kaikki huomaavat sen varmasti: olenkin samanlainen nälkäänäkevä ahne ihmisperse kuin muutkin lihavat, heikko epätoivoinen ihmisraunio. Näin kaikki ylläpitämäni kulissit yli-ihmisyydestä hajoamassa miljooniksi sirpaleiksi.

Sen jälkeen olen aamut huutanut mieleni kuuroksi, huonosti nukutuista aivan liian vähäisistä tunneista huolimatta on noustava lenkille auringonnousun aikaan. Kyllä väsymys viimeistään juostessa kaikkoaa, tosin tänään melkein kokeilin käytännössä juostessa nukkumista. Syke oli korkeammalla kuin yleensä, viimeisillä sadoilla metreillä kylmä hiki nousi pintaan kiriessäni yhä kovempaan juoksuun. Pysähdyttyäni meinasin oksentaa ja silmissä alkoi hämärtyä, mutta kilometrit olivat sentään takana päin.

Mikä parasta, tämän päivän pahin väsymys johtui eilisestä, siitä alle kolmestasadasta energiasta, nostetuista painoista ja liikutuista kilometreistä. Kyynelten sekoittuessa valuvaan hikeen kitkeränsuloinen hymy nousi huulilleni.

I dream about chilly mornings without feelings of guilt.

ps. kiitos superihanista toivotuksista edelliseen tekstiin, kirjoittelen lähempiä terveisin teille hivenen myöhemmin♥

I will return as soon as I have collected all the fallen pieces of my humanity

Lyhyt tauko, olette rakkaita, ja kaikki todella erityisiä.

Palaan kyllä pian! Älkääkä huoliko, life is a beautiful thing.

I do still believe in it.

It's all about self-confidence

..or all about insecurity?

Olen täysin vakuuttunut, ettei tällä pallolla ole ketään, joka ei joskus tuntisi epävarmuutta itsestään. Kaikkialta voi lukea, kuinka itsevarmuus on valovoimaista, seksikästä, haluttavaa.. Vaikka asiat eivät ole niin mustavalkoisia, että joskus epäitsevarmana olisin kaiken vastakohta, joskus pimeinä tunteina uskon niinkin.

Oma epävarmuuteni on välillä hyvin yleisluontoista, samoja asioita kuin kaikilla muillakin. Pitääköhän se minusta? Mitäköhän hän ajattelee minusta? Olenko liian lihava, liian kevytkenkäinen, ovatko hiukseni hyvin? Huomaako joku, että en silittänyt tänään paitaani? Ulkoisia piirteitä. Usein, liian usein ajattelen asian niin, että muut ajattelevat minun olevan välinpitämätön, asuvani jossain tunkion keskellä etc. Huoliteltuhan on hyvä, eikö niin? Jos katsoisin asian kääntöpuolta, saattaisin vaikuttaa turhamaiselta, joku saattaisi ajatella, että on typerää käyttää rahaa niin paljon vaatteisiin ja ulkoisiin turhamaisuuksiin. Realistisesti, muut eivät vietä aikaa ajatellen asiaa, ja jos joskus jotain käy mielessä, varmasti löytyy näkökulmia jokaisesta suunnasta ja väliltä.

Ulkoiset piirteet ovat yksi asia. Entä persoonallisuuteni? Itse pidän ihmisistä, joka ovat hauskoja ja ystävällisiä. Minulla on eräs ystävä, jolta löytyy varmasti kaunis sana ja ajatus jokaikisestä vastaantulleesta ihmisestä. Haluaisin itse olla yhtä hyvä ihminen, pitää kaikkia ihmisiä täysin tasavertaisina. Myönnän, että silikonirintaiset tekoripsiset täysin selvästi aika yksinkertaiset ihmiset lasken ajatuksissani joskus alapuolelleni. Myönnän, tiedän että heissäkin on varmasti ihania ja lämpimiä ihmisiä, mutta liian usein olen nähnyt Hollywood -tyylin vallan ja julkisuuden tavoittelua, ihan kuin sellaista Suomessa edes olisi.

Omat luonteenpiirteeni lasken paremmalle puolelle kun ulkoiseni. Tiedän kyllä ihmisiä, jotka ovat tästäkin eri mieltä. Otan liioitellunkin rankasti merkit siitä, että minusta ei pidetä. Kuten facebookin vähenevät "ystävät". En ole kovin facebook-aktiivinen, eikä sen päälle neljänsadan joukossa ole pelkästään lähimpiä ystäviäni. Ei muillakaan. Blogistanikin lähtee silloin tällöin lukija, mikä tosin on selvä merkki siitä, etteivät ajatukseni kiinnosta. Tosin, onko niin ihme, ettei silloin tällöinen masennuksessa ja itsesäälissä rypeminen houkuta lukemaan? Itsekään en aina pidä siitä lukemisesta, joskus se ahdistaa. Usein tunnen silti, etten osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin, ettei teksti ole kaunista tai sisältö tarpeeksi mielenkiintoista. Sitten taas oikeinkirjoitus, pilkkuvirheet ja piinaavat, koska yleensä ikinä en lue tekstia alusta loppuun sen kerran kirjoitettuani, enkä julkaisun jälkeen jaksa korjata virheitä. Silti mietin, pitävätköhän muut sivistymättömänä tai yksinkertaisena, epähallittuna.

Joskus taas silmiä pyöritellään edessäni. Joskus tuntemattomat, joskus ystävät. Ystävät toivonmukaan vitsillä, tuntemattomat suorana loukkauksena. Miksi välitän? Koska alan epäillä, onko pilkka aiheellista.

Painooni ja syömiseeni. Jotkut ihailevat itsekuriani kun jätän pullat väliin, lounaalla syön vain itse tekemiäni ruokia, joissa ei ole ylimääräistä rasvaa tai kermaa. Kotona jääkaapissani on vani vihanneksia, raejuustoa ja rasvomia tuotteina, mehua en kuluta ikinä. Ulkoisesti olen jaksava terveys- ja liikuntahullu, totuus saattaa olla jotain ihan muuta. Eivät uskoisi, että tasaisin väliajoin totuus on täysin päinvastaista. Kääntöpuoli tuohon, "Ei se voi ottaa nyt tota ku se laskee kaloreita ja laihduttaa. Ei se syö kunnon ruokaa". Eräs kaverini tuo tasaisin väliajoin kalorinlaskennan esiin huutaen sitä kaikille, vaikka en ikinä ole sitä ääneen sanonut. Ruokakaupassa yhdessä joskus käyneenä en silloinkaan voinut luopua tavoistani, vaan tuijotin pakettien ravintosisältöjä, niin "noloa" kuin se julkisesti onkin.

Epävarmuus herättää tunnereaktioita. Epäilyksiä kaikesta. Mielestäni kaikkein olennaisinta on, miten niihin reagoi ja miten toimii sen jälkeen. Liianpuhuminen puolustukseksi kertoo vain sen, että alat epäillä olevasi jotain väärää, tekeväsi jotain väärää. Toiminnan muuttaminen on oma asiansa. Laitanko seuraavalla kertaa eri vaatteet, laihdutanko lisää, yritän olla ystävällisempi vai jäänkö vain kotiin jotta ei tarvitse reagoida mitenkään. Eristäytyminenkin on reaktio ja toimintaa, vaikka sitä ei monesti niin ajattelekaan. Vai yritänkö olla jotain muuta, jotta olisin parempi, pidetympi?

Mielestäni muiden asenteisiin kannattaa reagoida terveellä tavalla. Itsetutkinnalle on usein paikkansa, monesti on syytä kasvaa ihmisenä. Niin pitkään, kun asiaa pohdittuaan on Itse sitä mieltä, että kannattaa tehdä toisin, se kannattaa. Jos taas on sitä mieltä, että epävarmuus on aiheetonta eikä esimerkiksi aamulla kannata herätä aiemmin vain tuntemattomia ulkoisesti miellyttääkseen, toiminnan muuttaminen on turhaa. Älä laihduta, jotta muut pitäisivät sinusta enemmän, koska sinusta pidetään ihan muista syistä. Jos joku sinuun "vaikuttava" henkilö yhtäkkiä katoaisi elämästäsi etkä enää kokisi tarvetta "olla jotain muuta", yrität olla sitä tälläkin hetkellä ihan syyttä. Jos arvosi ovat muuttuneet ja haluat edelleen tehdä toisin, tee.

Fakta on se, ettei kaikkia voi miellyttää. Niin pitkään, kuin voit aamuisin herätä tuntien, että olet ihan ok ja hyvä sellaisenasi, kaikki on riittävän hyvin. Olet riittävän hyvä, vaikka joku olisi eri mieltä. Jos et muuttaisi itseäsi sisältäsi, ei ulkoisilla piirteillä ole paljon merkitystä. Älä ikinä muuta itseäsi muiden takia.

Jatkumo ilman jatkoa, toivon

Perjantaina sinnittelin töihin. Siistien suorien housujen sijasta vedin jalkaani farkut ja neuleen, välttelin kaikkia ihmisiä ja istuin hiljaa työpöytäni ääressä. Työuhelin soi, melkein unohdin että sitä ei voi olla täysin huomioimatta niin kuin omaa puhelinta. "Ai olit soittanut, anteeksi en ole huomannut. Facebookin chatin laitoin vahingossa auki, erään tuttavani rasittavia kyselyitä kohdatessani en jaksanut vastata, esitin etten huomannut mitään ja suljin koko selaimen. En jaksanut ajatella, en jaksanut reagoida.

Robottimaisesti oltuani paikalla kahdeksan tuntia, suljin tietokoneen ja lähdin kotiin. En tarkistanut viimeisimpiä meilejä, en laittanut papereitani järjestykseen ennen lähtöä. Otin takkini ja lähdin autoon. Autoon istuttuani katseeni osui treenikassiini. Purskahdin itkuun pelkästä väsymyksestä, lisäksi koska tiesin jo silloin etten tulisi menemään salille vaan ajaisin vain kotiin. En pääsisi tekemään, treenaamaan, suorittamaan, kuluttamaan, en mitään. En vain jaksaisi.

Kotona menin nukkumaan, herättyäni yhdeltä yöllä otin jäätelöä pakkasesta ja tyhjensin rasiaa television ääressä. Avasin viinipullon ja otin lasillisen. Ja toisen. Ja seuraavan. Avasin vielä toisenkin, pian itkin yksinäisyyttä ja elämää. Pidellessäni viinilasia oikeassa kädessäni, sitä läikkyi käden tärinän takia lattialle. Huomasin oikean käteni tärisevän enemmän kuin aiemmin, huomattavasti enemmän. Vasen käsi taas oli puutunut tunnottomaksi, eikä se helpottanut mielessä kytevää ahdistuneisuutta yhtään. Ymmärrystä siitä, että peruuttamatonta vahinkoa tapahtuu koko ajan. Mietin, kuinkahan pitkään pystyn vielä soittamaan pianoa. Kuinkahan pitkään sormet pysyvät edes suunnilleen oikeilla koskettimilla, edes hyvänä hetkenä.

Mietin, koska ihmiset alkavat sääliä näkyvien oireiden takia, koska alan olla selkästi erilainen.

En vielä, varmasti aikoihin, mutta sillä hetkellä en osannut ajatella muuta. Enkä saanut mielestäni ihmisiä, jotka ovat jääneet taakse tietämättä, kukaan ymmärtämättä miksi yhtäkkiä muutuin kylmäksi. Miksi en osannut enää vastata hymyllä, pelkästään etäisyydellä.

En ehkä ikinä pysty selittämään, miksi käännän selkäni ihmisille, vain jotta ehtisin tehdä sen ennen, kuin selät kääntyvät itselleni.

Tänään aamulla avasin viinipullon heti herättyäni. Olen nukkunut, herännyt, syönyt, juonut lisää. Nyt kelloni on mennyt sekaisin ja istun koneeni äärellä kirjoittamassa eilisestä. Eilisestä en kirjoita koska en hahmota aikaa, vaan koska en näe huomista. Se ei ole olemassa minulle, ennen kuin aurinko taas nousee ja paljastaa minun pettäneen jälleen itseni.

Aamulla en halua nousta vaa'alle ja tehdä niinkuin joku muu käskee tekemään, koska olen alistunut kohtaloon joka ei ole omissa käsissäni. Tai niin uskottelen itselleni, koska olen liian väsynyt ottamaan vastuuta.

Haluaisin uskoa, että huomenna jatkan jaksamista, mutta tiedän jo nyt etten tee niin. Tunnen turvonneen mahani, joka ei jätä rauhaan, ja kaikki juoksuhaudat ympärillä. Kuinka uppoan, vaikka tekisin mitä.

Haluaisin meren rannalle. Kävelisin pitkälle veteen, mutta vasta kymmenien metrien jälkeen vesi yltäisi polviin. Aurinko olisi juuri laskenut ja seisoisin katsomassa kaikkialle hitaasti leviävää pimeyttä. Se ympäröisi ajan kuluttua kaikkialla, jopa veden pinnassa joka ei valoa enää heijastaisi. Kaipaan merta, sitä minun mertani jota levottomina, myrskyisinä öinä ajan katsomaan, jota en ole pitkään aikaan nähnyt. Se mereni, joka aina houkuttelee heittäytymään ja uppoamaan ja unohtamaan.

Teitä tullut enemmän, enkä ole mitenkään huomioinut kiitoksin.

Kiitos ja tervetuloa, mutta, lupaattehan lukea vain tehdäksenne toisin?

Olette enemmän, olette vahvoja, varmasti.

Unta vain

Näin eilen merkillistä unta. Unessani oli siro taiteilijatyttö, jonka kasvoissa oli maalia ja jolla oli yllään liian iso paita. Paidasta huolimatta näkyviin tulivat sirot piirteet, jotka eivät olleet liian luiset mutta hennot ja sievät. Hiukset olivat hennon vaaleat ja huolitellun huolimattomasti nutturalle kasatut. Huulet olivat räiskyvän punaiset. Pitkissä ripsissä oli mustaa, mutta ei muuta lisänä. Kankaalle alkoi hahmottua akvarelli siveltimen vedoista.

Mietin sivullisena, kuinka haluaisin olla juuri samanlainen. Osata ilmaista tunteita kuvilla, maalata hienoja akvarelleja.
Akvarellien maalaamisessa olen kaikista kuvisjutuista ollut aina huonoin.
Enkä yleensä ikinä uskalla laittaa kirkkaan punaista huulipunaa. Uskalla, hassua.

Tytön pikkusisko tuli paikalle. Vähän pyylevä ja pisamanenäinen. Huonosti istuvassa, ilmeettömässä kesämekossa ja tukka lytyssä. Hän kysyi kauniilta tytöltä, saisiko maalata myös, mutta yhtäkkiä kaunis tyttö paljastui ilkeäksi ja tiuski pikkusiskolleen kankaan olevan liian arvokasta tuhlattavaksi suttuihin. Rumat asiat eivät kuulu näkyviin. Olin unessani sanomassa jotain pienemmän isomman tytön puolustukseksi, mutta heräsin.

Aamuyöstä mietin mitä haluan olla ja mitä todella haluan olla. Myös asioita, joita en halua näennäisten asioiden taaksekaan. Sitä, että mitä en antaisi sirommista ranteista ja kevyesti piirtyvistä olkaluista; pehmeämpää itseäni. En ikinä haluaisi kylmäksi. Joskus pelkään, että ajatuksistani tulee kylmiä. Että unohdan, kuka olen.

Nukahdettuani uudestaan näin unta vain itsestäni, söin autossa istuessani levyllistä suklaata, jossain kohtaa huomasin sotkeneeni valkoiset housuni takareisistä kokonaan suklaaseen ja penkkiin. Oli kesä ja olin menossa ystävieni kanssa ulos, puna poskilla mietin miten ehtisin takaisin kotiin ja halusin kadota maan alle ahneuteni kanssa. Tästä unesta herättyäni ehdin nielin kyyneleitä ja yritin vaivoin saada henkeä itkun joukosta pitkään ennen kuin tajusin sen olleen vain unta.

Joskus tunnen unien kertovan jotain, joskus liikaakin, joskus ehkä vain haluan uskoa niin.

Ainiin, hyvää naistenpäivää kaikille ihanille naisille!♥

Kulmannäkemisiä seksuaalisuudesta

Tunnen väkisinkin häpeää tuijotellessani kateellisena nuorten tyttöjen jalkoja. Voin teille kertoa nuoriso, että kahdenkympin kilahdettua mittariin useampi vuosi sitten, vartalo muistuttaa jo luonnostaan enemmän keski-ikäisen vartaloa. Ja KYLLÄ, se rasva vaan suurimmalla osalla alkaa tarttua pyllyyn ja reisiin. Hetkittäin olen ylpeä hivenen naisellisemmasta figuurista, useimmiten en. En voi sanoa tikkujalkaista pikkulasta kylläkään kovin seksikkääksi. Itse vierastan koko sanaa omalla kohdallani, pointtaan että uskon sen johtuvan hyvin pitkälti syömishäiriöisestä ajattelusta vuosien ajan. En vain voi olla kaunis tai haluttava.

Voisin joskus puhua seksuaalisuudesta ja siihen viittaavista vartalonäkökulmista tarkemminkin, aihe ei tässä iässä tuo enää niin paljon hihittelyä ja punastelua. Miesten kommentit herättävät yleensä kummastusta, eikä itse seksistä puhuminen tuota vaikeuksia, noin niin kuin yleisen pohdinnan tasolla. Suurin osa miespuolisista ystävistäni onkin todennut, että minun on pakko olla tavallista paremmin sinut itseni ja kroppani kanssa, koska en oikeastaan näkyvästi peittele itseäni ja täysin häpeämättä voin todeta etten omista tissejä. Missään kohtaa en myöntäisi asioita, joita itsevihassani kirjoitan tänne. Siitä kuinka paljon antaisin, että osa siitä kuihtuisi pois, hinnalla millä hyvänsä.

Toisekseen en voivottele julkisesti ahterini kokoa koska en halua herättää huomiota, se on lapsellista ja btw todella kyllästyttävää kuunneltavaa! Kuinka moni nostaa käden pystyyn ja julistaa rakastavansa hoikkien ihmisten ikuista ihravalittelua? Lisäksi, kun joku toteaa kovaan ääneen syövänsä pelkkää sosekeittoa päivästä toiseen koska ei halua läskiä itseensä, tuntuu samalta kuin joku huutelisi harrastavansa itsensäpaljastelua vapaa-ajallaan. Samalla toki valitetaan jatkuvaa heikotusta kun ei syödä yhtään. Tietysti, itsestäni se tuntuu pahemmalta koska on liikaa omakohtaista hävettävää, mutta ehkä joku sai kiinni tunnereaktiosta. (Se tarkoittaa sitä, että alitajuisesti käsitän tekeväni väärin). Syömättömyys ei ikinä yleensä ikinä/julkisesti ole itselleni ylpeydenaihe. Muiden ilmiselvien / muuttumattomien tosiasioiden äärellä itselleen tai muille valehtelu on lähinnä turhaa.

Aamulenkin pitäisi nostaa energiatasoja, mutta tänään olen vain väsynyt. Kolmatta päivää tunnen vain väsymystä, välinpitämättömyyttä ja keskittymisvaikeuksia. Selaan töissä juorulehtisivuja luvaten itselleni, että huomenna ryhdistäydyn. Pohdin kuinka monta kilometriä tai tuntia jaksan juosta illalla ja odotan ensi tiistaita kuin kuuta nousevaa. Silloin pidän lepopäivän ja syön jotain mitä ikinä silloin haluan.

Väsynyt mutta onnel... ei sentään liioitella.

Noin yksi pilkku viisi päivää järjestyksessä, askareet suoritettuna ja kilometrejä juostuna. Olo on toiveikas, vaikka loppuviikon liikuntasuunnitelmiani katsoessa alkaa vähän väsyttää. Hetken mietin, ketä ja mitä varten urheilen niin paljon, mutta vedän lopulta illan suunnitelman kohdan "kevyt" yli ja kirjoitan tilalle "keskiraskas intervalli". Joudun myöntämään, että vaikka jokin ei välttämättä ole enää pelkästään hyväksi, niin kaikki ylimääräiset askeleet merkitsevät ylimääräistä kulutusta.

Työkavereiden pyöritellessään silmiään liikuntamäärilleni, en itse tunne niiden olevan liikaa tai edes tarpeeksi. Tosin asiaa saattaa selittää, etteivät huomattavasti vanhemmat kollegani ole mitään varsinaisia urheiluhulluja, vaikka suhteellisen aktiivisia ovatkin. Lounaspöydässä muotitietoiset kolminelikymppiset naiset puhuvat tohkeissaan hiilareista ja rasvoista, mutta vesilasiin sekoittamani proteiinijauhe herättää kummastusta. Selitän liikkuvani niin paljon, että syön normaalin ruoan (raejuustopurkin) lisänä ylimääräistä proteiinia, jotta lihakseni eivät kärsisi. Tosiasiassa korvaan sillä varsinaista ruokaa, jotta saisin tarvittavat proteiinit mutta mahdollisimman vähän energiaa.

Aiemmin nestemäisessä muodossa tuleva energia oli kaikista suurin kauhistus, mutta tällä hetkellä tunnen helpotusta, ettei veteen sekoitettava proteiinijauhe sisällä oikeastaan mitään ylimääräistä, eikä sitä tarvitse syödä. Tahtoisin sanoa, että kyse on kontrollin multihuipentumasta, mutta päinvastoin: Pelkään sortuvani totaalisiin ylilyönteihin kaiken kiinteän ruoan äärellä.

En tiedä onko hyvä idea selventää, mutta teen niin kuitenkin. Lounaaksi siis syön 200g raejuustoa, puolikas omena ennen ja jälkeen urheilun ja muuten proteiinijauhetta sen verran, että saan 80-100g proteiinia päivälle. Hedelmät ovat aina olleet hivenen hankalia, ja jos urheilen kaksi kertaa päivässä, siitä tulevat kaksi omenaa tuntuvat huikeasti liialta. Ymmärrän, ettei se riitä aerobisen liikunnan tukemiseksi, mutta uskottelen lopettavani tämän hölmöyden heti, kun paino on edes siedettävä. Suunnittelen, että silloin alan huolehtia paremmin ravinnon monipuolisuudesta, mutta rehellisesti sanottuna en tiedä yhtään, mitä on edes viikon päässä. Lisää kysymyksia todennäköisesti.

Hymyilen jälleen kukkakuvioille

Selaan kalenteria taaksepäin viime viikolle. Etsin merkinnät kulutuksistani, suorituksistani, tunneistani. Lihaskuntoa 4h, aerobista 4h. Vain kolme kertaa ripustin takkini kuntosalin naulakkoon, kilometrejä ei kulunut juosten tarpeeksi monta. En edes tiedä tarkalleen, mitä tavoittelen, mutta tunnen olevani jäljessä. En ole tehnyt tarpeeksi, en jaksa juosta tarpeeksi monta kilometriä, en ole laiha enkä urheilullinen. Nyt ottaisin kumman vain, vaikka peiliin katsoessa en tiedä, kuinka paljon pidän jälleen erottumaan alkaneista lihaksistani.

Viikon päätän kulkea äärimmäisyyksien reittiä. En pyri vaan kuljen. Merkitsen kalenteriin aamulenkkejä, iltalenkkejä, intervalliharjoituksia ja hiittejä, lihaskuntoaikatauluja ja kilometrejä. Paljon epävarmemmin rustaan kalenterini viimeisille sivuille määriä, grammoja ja ruokia. Jostain syystä sana "ruoka" monikossa saa oloni ahdistuneeksi. Syksyn määriä näkyy selatessa sivuja taaksepäin, ahdistun entistä enemmän.

Ajatuksissani harhaudun katsomaan ulos ikkunasta. Aurinko on sulattanut tiet, ja hivenen kylmemmästä ilmasta huolimassa auringossa paistattelevilla miehillä ovat takit auki. Kohta ei voi piiloutua enää untuvatakkeihin ja kaulaliinoihin. Kohta vyötärön mitta on melkein yhtäläistä päältä ja alta, olenko jo myöhässä? Kiirekiirekiire, tiedän paremmin ja viisaammin mutta en toimi sen mukaan.

kirjoituslukossa

Olen ollut loputtoman väsynyt itseeni. Laajeneviin ja ympäriinsä leviäviin rajoihin. Tarvitsen rajoja, milloin pääni alkoi sallia kaikkea? On hetkiä, jolloin en kykene tekemään toisin ja hetkiä, jolloin ajattelen ettei tarvitse tehdä toisin. Molemmissa tapauksissa tiedän katumuksen hetken tulevan, silti en saa itseäni kuriin.

Vihaan niin paljon tätä. Lannistuneena tyydyn puolihuonoon ja pahoitan mieleni vaa'an äärellä lähes joka aamu. En sentään välttele sitä enää. Poltan sillä silmiäni ja toivon kituvani joka sekunti, toivon totuuden kirvelevän niin paljon että se saisi lopettamaan koko vääryyden. Onhan se väärin, se syöminen?

Pohdin aiemmin, kuinka, miksi, tässä ollaan. Isäni sanoja, yksikantaisia toteamuksia ainoina totuuksina, kuinka olet paras tai et mitään. Voin aina olla parempi. Kukaan ei ole täydellinen, mutta voin aina yrittää enemmän. Voisin olla pienempi, jos vain yrittäisin enemmän. Voisin laittaa hiukseni nätimmin, jos vain yrittäisin enemmän. Tämänkin tekstin olisin voinut kirjoittaa paremmin, mutta olen liian väsynyt välittämään. Jos vain ulkoisesti näytän voivani hyvin, niin sittenhän voin?

Mikä on mennyt niin pahasti pieleen, milloin unohdin, että se kaikki ylimääräinen on väärin? Koska lakkasi huuto kuulumasta päässäni jokaisella aterialla, jokaisella kahviin sekoitetulla maitomillilitralla?

Kauhu iskee varoittamatta iltaisin. Pakosuunnitelmista löytyvät vain lenkille lähtö tai unilääkkeet. Jalkojen lihasten ja nivelten särky saa tarttumaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Olinhan aamulla jo tunnin juoksemassa, kyllähän se riittää? Olisi riittänyt, jos olisit pitänyt vain sen jääkaapin oven kiinni. Olen väsynyt istumaan yksin kotona, koska pelkään kaikkien tilanteiden sisältävän syömistä. Houkutuksia, joille en ehkä osaa sanoa ei. Kotiin jääminen ei kuitenkaan pelasta mitään, päin vastoin. Ajatukset kulkevat vain oikealta vasemmalle, ympäri ja takaisin, kohti keittiötä. En saa ajatuksiani enää mihinkään muuhun kuin ruokaan.

Onneksi tänään vain vähän, mutta vain tänään. En tiedä miten estän itseäni huomenna, ylihuomenna ja päivät sen jälkeen. Joka ilta samaan aikaan vannon lopettavani iäksi, pilaten vain seuraavan päiväni epäonnistumisellani. En osaa edes vihata itseäni tarpeeksi paljon siitä, kaikki on vain tunnotonta.

Ajatukseni kääntyvät väkisinkin huonoihin vaihtoehtoihin. Lasken pillereitäni, pohdin kuinka monta iltaa voin nukkua elämästäni ohi unilääkkeillä, jotta en voisi syödä. Kuinka monta päivää, viikkoa, kuukautta voin jälleen kadota katumatta. Alan tuntea, etten enää edes välitä keinoista. En välitä mistään muusta, vaikka samalla en välitä edes numeroista. Haluaisin pois.

Anteeksi, olen kamala huono, en jaksa vastata kommentteihin vielä, olen vain loputtoman väsynyt.

Olen oikeasti pahoillani, jaksan huomenna, lupaan!