Hyvänlaatuinen stressi, mitä se on?

Paniikki. Yhtäkään jäsenneltyä, kokonaista ajatusta en saa kasaan. Työt kasaantuvat pöydällä, kotona tiskit kasaantuvat ja pyykit lojuvat lattioilla. Kynnet liuskottuneina, hiukset ovat rukoilleet kampaaja jo ikuisuuden. Olen jäljessä kaiken kanssa, siltikään en saa mitään aikaiseksi, koska stressi kaikesta lamaannuttaa niin pahasti. Joskus tämä kirjoittaminenkin sujuu ongelmitta, nyt pienikin järkevä ajatus tuntuu olevan niin suuren tuskan takana, että tyydyn naputtelemaan näkyviin kaiken turhankin. Ahdistusahdistusahdistusahdistusahdistus. Tekisi mieli vetää kunnon itkupotkuraivarit.

yhyy olen ruma ja läski ja heikko ja saamaton ja laiska ja tyhmä ja lihavalihavalihava!! !! !!

JA myöhässä kaiken kanssa. Tiedättekö sen hetken, kun pitäisi ottaa askel taaksepäin, hengittää syvään ja tehdä järkevä suunnitelma askareista. Listaan ja priorisoida. Yksi asia kerrallaan, rauhassa. Muistuttaa itseään siitä, että työt ja elämä eivät lakkaa olemasta, vaikka silmänsä sulkisikin. Vihaan joskus saamatonta itseäni niin paljon. Miksi päästän tilanteen tähän, miksi väsyn välillä niin helposti, miksi teen kaikesta niin vaikeaa?

Näinä hetkinä ahdistun myös kaikesta aivan typerästä. Kuten tuosta Liebster -tunnustuksesta, jonka Olivia on antanut. En pidä asioiden järjestykseen laittamisesta, on ahdistavaa valita viisi blogia. Jokainen teistä on niin tärkeä, jokaisen ajatukset ovat kauniita ja mielenkiintoista luettavaa. Tunnen silti olevani pohjattoman epäkiitollinen, kun olen antanut asian vain olla. Ahdistus, en saa vieläkään mitään tähän esille. Anteeksi ihana Olivia, kiitos sinulle vielä silti♥

Voisin kyllä joskus tehdä postauksen suosikkiblogeistani, miksi niistä pidän. Heti kun saan ns. oikeat asiat järjestykseen. Jotka seisovat kun tätäkin kirjoitan.

 Haluaisin saada jostain energiaa ja rahaa sisustamiseenkin. Kaikkea pastillinväristä ja nättiä.

Moneen maljakkoon  ruusuja ja muita kukkia. Jotain elävää peittämään kaiken sen kuolleen.

Seuraava ajatusten "töks" -vaihe tulee kun yritän miettiä edes koko ällöttävää olemustani ja sen liikanaisuutta ja sen rusentavaa määrettä painoa. Niin paljon liian paljon. Yritänyritänyritän, mutta selvästi en tarpeeksi. Lukema on sinnikkäästi viidenkympin rajalla. Puolta kiloa alle, puolta päälle. Haluaisin itkeä ja huutaa, että miksi se ei laske, vaikka juoksen lenkkipoluilla lähes joka päivä, teen lihaskuntoa useamman tunnin viikossa, kävelen kaikki portaat.

Ruoka, se ikuinen vihollinen. En ole syönyt niin paljoa, että tämä olisi tässä, lausuttujen sääntöjen rikkoutuessa viimeisetkin järkeni rippeet kaikkoavat. Tekisi mieli olla vain syömättä. Hakata ajatus päähän, ettei ikinä saa, mutta ei se toimi loputtomiin. Koska tiedän, etten todellisuudessa halua olla vain ontto ja tyhjä kuori, jossa itsevihan äänet kaikuvat. Peilikuva on silti sietämätön. En edes osaa sanoa, miten voinkin olla niin sietämättömän epäsopusuhtainen, miksi nämä reidet ovat niin suun-nat-to-man SUURET?

Sekoan.