Kaikesta aamujen epäonnistumiselta tuntuneesta hitaudesta huolimatta, olen lopulta kiskonut itseni töihin koneen äärelle. Tehnyt yhden asian kerrallaan. Hiipivän hiljaa, stressi on laskenut. Kahden päivän jälkeen olen saanut asioita aikaiseksi enemmän kuin aikoihin, sydän ei hakkaa raskaasti ja jaksan jopa hymyillä väsymyksen alta. En olekaan toivoton!
Olen syönyt tänään, vaikka ei pitänyt. Vaikka taas olin vannonut edellisen yön ikuisia lupauksia itselleni. Hitaasti toistelen mielessäni, ettei ole kiire. Ehdin kyllä, kuitenkin ollaan vielä alle puolessa tuhannessa. Ei hätää, ei syytä paniikkiin. Hengitän syvään ja täytän vesipullon kotimatkaa varten. Sisäinen kelloni ei ole edennyt läheskään yhtä pitkälle kuin se oikea, päivää ja jaksamista tuntuu olevan vieläkin. Ihmettelen, kuinka en koe tarvetta hidastaa kävelyä lähes pysähdyksiin, vaikka voidaan jo puhua illasta?
Hymyilen ja soitan ystävälle. Ohikulkija kohottaa kulmiaan virnistykselleni, täällähän ei tuntemattomille hymyillä. Miksi ei? Mielestäni ei ikinä voi hymyillä turhaan, kenellekään.
Sisin kuplii kevyesti. Otan vesipullon laukusta; loppupäivän jaksan kieltäytyä.
Maailman ihaninta viikonloppua teille, hymyilkää suloisesti (tai typerästi niin kuin minä) kaikille!
Tulin tosi iloiseksi sun puolesta kun luin tän tekstin :) Toivottavasti se tuntuu siellä, että mä hymyilen täällä.
VastaaPoistaKommentoin liian harvoin mitään, mutta haluan että sä tiedät, mä luen jokaisen sanan mitä kirjoitat. Ja onneksi kirjoitat.
Jos rukoilisin, rukoilisin sulle kaikkea parasta, kiitos kun jaat asioita täällä.