Olen väsynyt olemaan eksyksissä ja yksin. Olen väsynyt unohtumaan pimeään, koska ikinä en ole tarpeeksi tänään. Enkä ehkä ikinä lakkaa toivomasta, että huomenna olisin jotain muuta. Tämä ei vaan voi mennä ikuisesti näin. Eihän?
Eilen puhelin soi. Ystäväni kyseli päivän ohjelmaani, mutisin takaisin jotain siivoamisesta ja salilla käymisestä. "Okei, no jos soitellaan myöhemmin?". Jäin odottamaan jotain pakkoa elämään, jonkun raahaamaan suihkuun ja tekemään itsestäni ihmisen näköisen. Sitä ei pakkoa ei ikinä tullut, lopulta kävin tuntien yrittämisen jälkeen vain salilla. Sielläkin peilit irvistivät ilkeästi, mikään ei sujunut kunnolla koko päivän syömättömyyden takia. Kävin taistelua pääni sisällä vakuuttaakseni itseni kaiken kannattavuudesta.
Illalla halusin vain unohtaa elämättömyyteni, soimattoman puhelimeni ja pimeän, sotkuisen kotini. Seinät pysyvät paikoillaan, piilottavat sisälleen. Yksi kaksi pilleriä, aamulla jatkaisin elämääni.
Aamulla soitti seuraava ystäväni. Vastahakoisia lauseita taas kerran. Halusin hakata itseäni koko puhelun ajan, miksi en saa edes puolinaista iloa ääneeni, miksi vaatteiden päälle pukeminen ja ulos lähteminen tuntuu niin ylitsepääsemättömän raskaalta? En halua olla vain sisällä yksin ajatusteni kanssa, miksi en lähde ulos? Miksi tuntuu, kuin olisin lukittu tänne sisälle?
Tämän on nyt pakko riittää! Tämän kaiken henkisen lukossa olemisen on pakko riittää! Loppua tähän paikkaan! Olen pohjattoman vihainen väsyneelle itselleni, ei se eläminen ole niin raskasta!
Laitan musiikkia soimaan ja pakotan itseni peilin ääreen. Hiukset suoriksi, verrattain suuri neulepaita
Elämä täältä tullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti