This could be a happy life

Seitsemän aikaan laitoin kahvipuruja keittimeen kahden kupin verran ja napsautin keittimen käyntiin. Sidoin hiukset ponnarille ja vedin hupparin vetoketjun leukaan asti kiinni. Ehdin juoda parvekkeella puolikuppia kahvia ja ennen kuin kiskoin juoksulenkkarit jalkaan. En yleensä ikinä juo kahta kupillista kahvia, silti keitän aina sen verran. Rahan menosta huolimatta olen lakannut pohtimasta miksi.

Hiekka rahisi kenkien alla kun juoksin pitkin metsätietä. Vierellä ruskeansävyistä peltoa, kuivan ruohikon väleistä kasvaa leskenlehtiä. Keltaiset elämänpilkut hymyilyttivät juoksun lomassa. Askel painoi, mutta paljon vähemmän kuin eilen. Ilma tuntui raikkaalta ja hengittäminen helpolta.

Eilen sain tuntea ruoatta jääneen elimistön väsymyksen, kun kilometrien kuluessa jalat nousivat maasta vain vaivoin. Kuudentoista kilometrin jälkeen tunsin itseni voittajaksi, vaikka eniten taisin riemuita kulutuksesta. Kotini eteisessä en päässyt lattialta ylös, koska pahoinvointi iski niin voimakkaasti. Ei tehnyt mieli syödä eikä vesikään ei pysynyt sisällä. Sillä hetkellä olisin ollut mitä kiitollisin iäksi unohtamastani tuoremehusta.

Palaan ajatuksistani tähän hetkeen. Olo on jo kohtalainen aamupalan ja muun turvottavan ravinnon jälkeen. Vaikka vaaka näyttäisi huomenna taas hivenen enemmän, en anna sen häiritä. Ehdin olla vähemmän huomennakin, olin luvannut itselleni jo eilen, että tänään saan syödä. Olen unohtanut hetkiksi ajatella, hymyillyt ystävilleni kahvikupin äärellä ja suunnitellut kesälle tapahtumia. Kaikkien silmät näyttävät kirkkailta ja posket hehkuvat, enkä voi olla tuntematta lämmintä jännittyneisyyttä sisimmässä: ehkä kaikki tulee olemaan vielä okei. Ehkä minä olen vielä joku päivä ihan okei.

Kaikesta väärästä huolimatta, jokin tuntuu tällä hetkellä menevän oikein elämässä.