Täytyy olla jotain parempaa

Eilen humalassa sopersin pelottavia lauseita. Tänään olen jäänyt ajatukseen pahimman pelkoni toteutumisesta: Se alkaa näkyä, olenkin jo niin heikko, niin pilalla ja niin pohjalla. Viinipullot piiloon kaappien perälle.

Ensimmäistä kertaa olen huolissani itsestäni. Näen silti valoa vielä, välitän sentään. Kerrankin, välitän siitä millainen se loppu on. Ehkä se on jo liian todentuntuista, ei enää vain yksittäisiä pimeitä iltoja.

Ahdistuen odotan vielä reaktioita, jotka tulevaisuus vain näyttää. Jättävätkö kaksi ystävääni nyt, kun tietävät liikaa? Haluaisin pyytää anteeksi loputtomiin, pyyhkiä pois koko eilisen ja kaikki antamani kuvat elämästäni. Itkeä ja rukoilla unohtamaan, uskomaan etten tarkoittanut. Kaikki lauseet on kuitattu mustilla valheilla tämän päivän paremmasta olosta, mutta pienenpieni toivo heidän uskomisestaan saa olon paremmaksi. On vielä mahdollista, että taikaiskusta tämä vain loppuu. Vaikka palaisinkin vain päiviin, jolloin valossa olen ihminen ja pimeällä jotain muuta, on sekin tätä parempaa.

Haluaisin niin paljon tuntea ansaitsevani hyvät hetket. En osaa sulkea pois sitä tunnetta, että juuri minun olisi pitänyt tehdä paremmin, enemmän. Uskon hetkeäkään kyseenalaistamatta, että jokainen saa olla välillä väsynyt, jokainen ansaitsee hymyn ja onnen, jokainen tehdessään parhaansa tekee riittävän hyvin. Mutta mistään riippumatta, en vain itse ansaitse. En tunne ansaitsevani.

Olen kaikkea mahdollista, enkä siltikään mitään. Vahva ja samalla heikko. Älykäs ja samalla naiivi. Ihminen ja samalla sielutonta saastaa. Kun useampi kuin kaksi kolme miestä elämäni aikana on kokenut tarvetta nöyryyttää faktalla, etten kykene puolustautumaan, käsitän sen olevan poikkeuksetta väärin. Mutta miksi minä enkä muut? Miksi minä enkä se toinen? Ei se ole ollut heille tyypillistä, se johtui minusta, jokin minussa sen aiheutti. Vihaan ajatella noin, koska halua olla noin heikko. Paikalle jäämisellä olen näyttänyt, etten arvosta itseäni edes sitä vähää, jota viimeistään jokaisen pitäisi. Ei se ole ollut rakkautta, pelkkää itsekunnioituksen puutetta. Vihaan myös jokaista kertaa, joka toi kyyneleet silmiin, vaikka se ei ollut edes odottamatonta. Ei ollut odottamatonta vain syystä, etten oleta kenestäkään enää mitään. Luottamus on tästä putiikista loppunut aikaa sitten.

En haluaisi olla joku muu, haluaisin vain olla jotain muuta. Huomenna muutun, huomenna alan kunnioittaa itseäni edes sen vähän verran, etten itsesäälissä lukittaudu kotiin ja ravaa jääkaapilla. En jaksa vihata itseäni enempää, vaikka en tiedä miksi uskon sen tekevän itsestäni mitään parempaa.