Epävarmuus on noloa

Kaiken ajan jälkeen olen päässyt siihen, etten ajattele masennuksen enää olevan lapsellista tai "noloa". Sairaus siinä missä muutkin. Masentunut minäni on kuin joku muu, kuin joku itsestäni erillinen henkilö. Se toistelee lauseita, joita en hyvänä päivänä uskalla edes ajatella, kuin ne ajatuksesta muuttuisivat toteen. Lauseita siitä, ettei kukaan oikeasti pidä minusta, kaikki ovat kanssani säälistä, olen kaikkien silmissä lihava ja ruma, kamala ihminen kaikin puolin. Kun yritän kirjoittaa tähän, että tiedän ettei se ole niin, epävarmuudesta tahtoisin vaihtaa sanan "tiedän" sanaan "uskoisin". Ehkä omituisen kuuloista, mutta vaatiessani todisteina aina kaikelle muullekin, mistä voin tätäkään tietää varmasti? Täysin varmasti?

Se toinen minäni on hallitsematon ja pelottava. Välinpitämätön. Luulen, ettei mikään maailmassa ole niin pelottavaa kuin todellinen välinpitämättömyys ja tunteettomuus. Se näkee, että epäonnistun kaikessa kuitenkin, miksi en samantien luovuttaisi ja jäisi kotiin? Se tietää, etten tee mitään tyhjällä elämällä, samantien voin lopettaa kaiken kokonaan. Koska olisiko sillä merkitystä? Se on niin vakuuttava, että hetkittäin uskon sitä.

Tällä hetkellä uskallan sanoa, että haluan elää. Kirjoitin "varmasti", poistin, kirjoitin uudestaan sanan, lisäsin yliviivauksen, poistin uudestaan turhana.

Oikeastaan halusin kirjoittaa alunperin ihan muusta, mutta johdantona, tuosta se ajatus lähti. Mietin, milloin riitän itselleni. Siis milloin fyysisesti riitän itselleni. Milloin olen tarpeeksi vähän ollakseni tarpeeksi paljon? Yritin hahmottaa, milloin olen mielestäni hoikka, milloin lihava ja milloin käsittämättömän paksu. Tajusin, etten oikeastaan hahmota ollenkaan, miltä näytän milloinkin. Katson vain painokiloja, jotka ovat minulle se todiste. Luuleminen muuttuu vakuuttuneeksi tietämiseksi, kun käsittelen päässäni vitosella alkavia lukemia. Neljäkymmentäkahdeksan on itselleni aina ollut kohtalaisen turvallinen lukema. Ei tarpeeksi, mutta ei niin liikaa, että itkeä tarvitsisi. Yksi päälle ja rintaa puristaa. Yksi vielä lisää enkä osaa käsitellä asiaa enää lainkaan. Yritän sulkea sen mielestäni, koska realistinen minäni käskee olla vihaamatta itseään siitä.

Mutta, olinko silloin lihava? Jos palaan siihen aikaan, kun painoin sen verran, olin mielestäni lihava. Silloinkin, kun painoin siitä vielä kaksi kiloa vähemmän. Olenko nyt siis käsittämättömän iso? Pystynkö nyt hengittämään luulolla siitä, ettei ole syytä hävetä itseään kuoliaaksi, jos onkin? Sitä jotain on tuossa päällä ollut aina, enkä pidä siitä. Se sormiintuntuva löysä on merkki siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi, enkä ole tarpeeksi. En yleensä seuraa painoindeksilukuja, nyt kuitenkin käännän alhaisimman painoni ikinä kahdeksi luvuksi ja kahdeksi desimaaliksi. Yksikuusiseitsemänkolme. No oliko ihmekään että oli löysää, eihän tuo ole edes vähän. Hätkähdän ensimmäiselle ajatukselleni, että ymmärränköhän lainkaan, mikä on vähän ja mikä paljon.

Tämä selittelyä sen ympärille, että toivon raskaan lihaskuntoharjoittelun olevan painoa ylläpitävä syy. Samalla vain tajusin, etten hahmota itseäni ollenkaan. Lukemia, todisteita, en uskalla luottaa peiliin yhtään, koska pelkään neuroottisesti silmieni valehtelevan kuitenkin.

Ihan alunalkaen tämä kaikki lähti selattuani sekalaisia "Tips and Tricks" -sivustoja keskellä yötä. Samalla ajattelin aidosti, etten halua sellaiseksi. Mietin, kuinka noloa on lukea niitä, kuinka noloa on kirjoittaa edes tätä tekstiä, kuinka noloa on koko syömishäiriö. Ensimmäistä kertaa toivoin todella vahvasti, että voisin olla jotain muuta. Silläkin uhalla, että painoni alkaisi vitosella olisi viisikymmentäpilkkujotain. Olen niin vihainen itselleni ja kaikille, jotka antavat painokilojen määrittää itseään. Kieltäydyn silti häpeämästä itseäni, edes tätä osaa itsestäni. Eikai ole sitä "jotakuta muuta" minua, kaikki se on minua. Ehkä pystyn silti muuttumaan.

ps. Eräs ystäväni sanoi pari viikkoa sitten minun näyttävän aiempaa terveemmältä. Vasta nyt pystyn tuonkaan lauseen kirjoittamaan, vasta nyt pystyn edes harkitsemaan, jos pitäisinkin sitä hyvänä asiana.