Aikuinen nainen vs. elämälle keskisormea näyttävä ikiteini

Luulen tietäväni, millainen on sairas ihminen. Siitä ei ole aavistustakaan, millainen on normaali ihminen. En tiedä yhtäkään naispuolista ystävää/tuttavaa, joka ei kesän korvilla ainakin jossain muodossa toistelisi lauseita tyytymättömyydestä itseensä ja kehoonsa. Osa enemmän, osa vähemmän. Osa jättää pastat ja perunat, osa makeiset. Osa yrittelee jättää kaiken mahdollisen, ojan kautta toiselle puolelle ja takaisin.

Todella, tarkoitan todella hoikalta naiselta kysytään, mikä on hänen muotojensa salaisuus. "No siis, eihän sitä voi syödä ihan mitä haluaa. Vähän päälle tuhat ja aktiivista liikuntaa päälle niin paino pysyy aloillaan eikä liho.". Ei tuollaista saa sanoa ääneen, mietin. Vai saako? Onko tuo sittenkin sitä normaalia? Joskus todellisuus näyttäytyy minulle muidenkin heikkoutena, normaalius tekosyinä.

Kaikki pro ana -blogit ovat mielestäni vastenmielisiä, koska tietoisesti itsensä nälkään tappavat ovat jo todella sairaita. Se on sairautta. En myöskään ymmärrä anoreksian henkilöimistä joksikin toiseksi tai jopa nimeämistä. Minusta se vaikuttaa siltä, kun antaisi itselleen oikeutuksen johonkin tai vapauttaisi itsensä vastuusta itsestään. "En minä voi muuta, se joku muu käskee tekemään toisin, pakottaa". Kirjoitelmissani puhun itsekin joskus "äänistä", mutta tarkoitan ihan itseni kanssa käymääni pääni sisäistä taistelua. Ajatuksia vastakkaisiin suuntiin.

Minun "normaalini" olisi ehkä sitä, etten mieti syömistä 75-95% hereilläoloajasta. Jos onnistuisin kääntämään asiat niin, etten vain syö niin paljon. Ei se kuulu minulle, ei enää. Voisin minäkin olla se, joka tekosyitä keksimättä ei vain syö ylimääräistä. En halua olla se, joka ei vain pysty ja itkee asioita onnistumatta missään kunnolla. Voinhan minäkin vain todeta, etten halua olla lihava. Mikä minua oikeastaan voisi edes vaivata, päälle päin voin kuitenkin ihan hyvin.

Monta päivää mennyt vähällä, eilinen vähän enemmällä. Tänään ei mitään ja huomenna jotain, ensi viikolla aion olla jo turvallisemmalla alueella ja ahdistumatta vaatteiden sisällä. Tämän viikkoni paras päivä oli se, kun housut eivät puristaneet yhtään. Joku sanoisi, että aika sad life, mutta eläkööt omansa paremmin.