Tavoitteita, pakotteita

Eilen illalla makasin sängylläni, tuntien vatsani käteni alla. Kaikkea muuta kuin pienenä ja kiinteänä, vaan pehmeä tuntui kämmentä vasten lonkkaluiden välistä. Täysinäinen vatsa sai haukkomaan henkeä, kuin olisin pelännyt hapen loppuvan ilmasta. Liioiteltu ahdistus syömisestä, vaikka energia-arvo oli painoon nähden olematonta. En ehdi en ehdi en ehdi!

Aloin miettiä itseäni, persoonaani. Aloitan aina kaiken niin hirmuisella tohinalla, että voimat loppuvat pian alun jälkeen, oli kyse mistä tahansa. Neuroottisesti puunaan asunnon pinnoilta pieniäkin tahroja ja imuroin ja tuuletan kuin omaisin astmasta kärsivän sivupersoonan. Muutaman viikon kaikki on hallittua, järjestyksessä ja paikoillaan. Sen jälkeen väsyn ja kotini muistuttaa kahden eletyn vuorokauden jälkeen kaatopaikkaa. Ajatuskin vaatekappailden tai astioiden saman tien paikalleen laittamisesta väsyttää ja ahdistaa melkein kyyneliin.

Sama aivan kaikessa. Laihdutuksessa, urheilussa, töissä... Lista on aika loputon. Juoksulenkillä ystäväni kanssa puhisin tohkeissani intervallitreeneistä, siitä kuinka ensi kerralla jaksaisi jo niin ja niin paljon enemmän, jos ei matkaa niin vauhtia voi ainakin lisätä, ja ja ja.. Pieni räntäsadekin on vain hyvää itsekurin kasvua. Yhtäkkiä ystäväni keskeytti. "Nyt, IHAN oikeasti, relaa vähän välillä! Ei elämä ole ikuinen suoritus. Otat kaiken aina niin tosissasi.". Sad but true, taidan olla ikuinen orjapiiskuri itselleni.

Pahinta oli silti kuulla ystäväni toteavan, että kanssani on välillä raskasta, koska hän itsekin alkaa tuntea tekevänsä liian vähän. Syövänsä liikaa ja epäterveelisesti kun itse kieltäydyn yhdestäkin suklaapalasta. Samalla hän totesi alkaneensa epäillä, voinko oikeasti niin hyvin, kuin mitä annan ymmärtää. Teki mieli parahtaa ja kertoa kaikista niistä hetkistä, kun olen yksin enkä hallitse itseäni yhtään. Kuinka joskus ylisuorittamiseen väsyneenä nukun unilääkkeitä nappaillen kotona ja herätessäni en tee muuta kuin syön, sitä mitä käteen sattuu osumaan. Jätin avautumiset väliin, sen sijaan lupasin vähän hellittää. Ennen kaikkea lupasin itselleni. Ystäväni epäili hetken, mutta vakuuttui kun kerroin, kuinka ymmärrän sen todella olevan omaksi parhaakseni.

Ei, en ole lopettanut laihdutusta. Enkä lopeta urheilua viikoiksi, jos sillä nimenomaisella lähdön hetkellä ei nyt justiinsa huvita. Lopetan, tai siis yritän lopettaa itseni liian henkisen hakkaamisen, jos en aina jaksa. Yritän ymmärtää, ettei tarvitse olla joka aamu 5ltä päivän ensimmäisellä lenkillä. En edes voi olla supermies, joka pitkän työpäivän ja syömättömyyden jälkeen nostelee täysin virkeänä painoja salilla. En voi jaksaa, jos en syö. En voi ihmetellä painojen epätavallista raskautta, jos päivän ateriani on ollut kaksi kuppia kahvia.

KOHTUUS on päivän sanani. Tai viikkoni sana. Ihanteellisimmillaan koko loppuelämäni sana, mutta ei nyt liioitella. Toki pitää yrittää tosissaan ja ottaa vastuuta kaikesta, mutta olla itkemättä ahdistuksesta, jos on jättänyt viimeisen kilometrin juoksematta kun niveliin sattuu. Kaikki liika pakko saa vain itseni luovuttamaan ja pilaamaan kaiken entistä pahemmin. Entinen liian paljoni ja liian vähäni on jatkossa (okei ainakin viikon ajan) sitä kohtuutta. Jonkun mielestä ehkä kyseenalaista, jollekin liikaa jollekin liian vähän, 750 on siis tätä uutta kohtuutta...

Kaikesta huolimatta, hymy tälle päivälle ja kahviin kevytmaitoa! hui!

PS. pienet ihanat prinsessat, kiitos kun olette siellä ja,

olettehan tekin ystäviä itsellenne? Halauksia!♥