And he did not realize, how he made my day

Lasia pitkin valuvia räntäpisaroita, ympäröivä puheen sorina ja hymy ystävälle, jonka posket hehkuvat hänen katsoessaan miesystäväänsä. Katse takaisin viinilasiin, joka heijastelee ravintolan kellertäviä valoja. Tyhjennän lasin toivoen sen vievän mukanaan osan ahdistusta. Asettelen veitsen ja haarukan kello viiteen merkiksi siitä, että enempää en voi/saa/kehtaa/halua jaksa syödä. Lautaselle jätän niin paljon salaatistani kuin kehtaan, merkiksi hukkaan heitetyistä rahoista ja voitokkaasta itsekurista. Merkiksi loputtomasta taistelustani itseäni vastaan. Keskustelu ystävieni kesken käy vilkkaana ja iloisena, eikä kukaan onneksi kiinnitä asiaan huomiota.

Tunnustelen vaivihkaa ranteideni luita, kuin peläten niiden kadonneen viinilasin ja salaatin myötä. Kaikki ystäväni vaikuttavat onnellisilta. Katsellessani heitä aidosti onnellisena heidän puolestaan, silmät yhtäkkiä kostuvat. Kyllä, olen hivenen kateellinen. En saavutuksista, suorituksista, avomiehistä tai pankkitilien saldoista. Niistä aidoista hymyistä, niistä suunnitelmista ja toivosta, joihin he kykenevät. Siitä, etteivät he edes mieti, etteivät pystyisi. Ohimennen vain, pian nauran vatsalihakset helliksi erään ystäväni hivenen epätoivoiselle naistarjoilijan iskuyritykselle.

Ravintolan ulkopuolella halaan kaikkia ja jatkan matkaani yksin kotiin. Kävellessäni bussipysäkille vesipisarat tippuvat takkini hupusta. Harmittelen jatkuvaa kylmyyttä ja kesän kaukaisuuden tunnetta, kuin pitkittyvä lopputalvi olisi suora yritys lannistaa omat ilonyritykseni. Jalkoja särkee, mutta bussipysäkin penkkikin on kastunut katoksesta huolimatta. Katuvalon alla seisoessani tunnen olevani yksin. Loputtoman yksin.

Yhtäkkiä joku tarttuu minua kädestä ja musiikin soidessa nappikuulokkeista säikähdys valauttaa kasvoni valkoisiksi. Käteeni tarttunut ystäväni nauraa kippurassa ilmeelleni ja huudan syytöksiä murhayrityksestä sydänkohtauksen aiheuttamalla. Hän on tulossa juhlista, jotka hänen mukaansa olivat käyneet liian pitkästyttäviksi, ja vaatii kanssaan lasilliselle. Intän vastaan, koska kello lähestyy puolta yötä ja aamulla pitäisi herätä lenkille. "Mitä ihmettä, kevät on elämisen aikaa! Mutta jos sä vaadit, niin otan mä toki vastaan viinitarjouksen sunkin luona. Tarvitseehan tuollainen ruipelo jonkun suojelemaan matkalle.". Irvistän vastaukseksi ja valittelen sotkuista kotiani, mutta taivun lopulta (tai siis kieltäytymiseen ei annettu vaihtoehtoja).

Kotona asettelen takkiani kuivumaan ja huudan ystävälleni hänen pilaavan parkettini juoksemalla asuntoa ympäri kengät jalassa. Totean, että hänen pitäisi vihdoin ottaa se nainen pitämään hänet ruodussa ja opettamana käytöstapoja. "Ehei, rakkaus ja muut löpinät on muijien juttuja! Mä aion vielä elää ja nauttia vapaudesta, kyllähän se tiedetään että eukko on yhtä kuin pallo jalkaan ja hyvästi elämän nautinnot". Hymyilen ystäväni varmuudelle ja omalle varmuudelleni siitä, että joskus hänkin vielä muuttaa mieltään.

Ystäväni kaappaa kuohuviinipullon jääkaapistani ja poksauttaa korkin irti. "Nää on taas nää naisten jääkaapit, ei mitään ruokaa, tai ei ainakaan mitään syömäkelpoista. Noh, onneks sulla on sentään tää juomapuoli aina kunnossa.". Mihinkäs se tiikeri juovistaan pääsisi tai alkoholisti juomistaan, totean. Viime syksynä minulle saarnaa alkoholinkäytöstäni pitänyt ystäväni luo minuun hivenen vakavamman katseen, joskin onneksi jättää vastauksensa sanomatta.

Istumme tyynyjen päälle lattialle ja utelen mitä juhlitaan kun kerran kuohuvakin tuli avattua. Ystäväni alkaa luetella suosikkijalkapallojoukkueensa otteluvoittoja, mainitsee myös lähenevän kesän ja terassikauden, uudet autonvanteet ja naisten vähenevät vaatteet. "Ja tietty sitä, että mulla on vieressä maailman mahtavin nainen ja frendi, joka kiitos Jumalan ei halua mun kanssa lapsia tai naimisiin.". Naurahdan lauseelle, ja pian kerrommekin kilpaa kaikkia ilonaiheita tästä hetkestä ja elämästä.

Uskokaa tai älkää, niitä tuli paljon enemmän kuin kymmenen!